rudi92

Tulen perillinen on mahtava kirja. Se jatkaa upeasti kirjasarjaa, eikä sitä meinaa haluta laskea käsistään. Kirjassa tapahtuu koko ajan, eikä se ole missään vaiheessa tylsä. 

Celeana jatkaa edelleen upeasti vahvana päähahmona. Tässä kirjassa hän on jonkin aikaa aika haavoittuva edellisen kirjan tapahtumien takia, mikä tekee hänestä inhimillisemmän. Rowan on todella ihana hahmo ja odotan suuria hänestä seuraavissa osissa. Ja vaikka olenkin vannoutunut Chaol-Celeana fani, niin tämän kirjan myötä tajusin, ettei näillä kahdella ole tulevaisuutta yhdessä. Mutta suureksi yllätyksekseni en ole pettynyt. Sillä Rowan sopisi Celeanalle ehkäpä vielä paremmin. Tämä on aika outo ja uusi piirre minussa. Jos jossain kirjasarjassa on joku pari, johon tykästyn, niin en voi päästää heistä irti, ja toivon loppuun asti, että heistä tulisi pysyvä pari. Mutta tässä sarjassa toivon kovasti, että Rowan löytäisi paikkansa Celeanan rinnalla rakastajana. 

Olen myös yllättynyt (hyvässä mielessä) Dorianin tulevaisuudesta. Hän on ihan oikea henkilö, eikä mikään kiiltokuvapoika, jonka ainoa tarkoitus oli ensimmäisessä osassa kilpailla Chaolin kanssa Celeanasta. Tämän kirjan lopussa Dorianin tulevaisuus näyttää erittäin synkältä, ja odotan myös hänen takiaan saavani seuraavan osan pian.

Olen todellakin rakastunut sarjan maailmaan ja sen henkilöihin. Olen iloinen siitä, että kirjat suomennetaan nopealla vauhdilla, nimittäin uskon, että sekoaisin lopullisesti, jos joutuisin odottamaan jokaista osaa vähintään vuoden. 

Luin jo torstaina tämän novellikokoelman, mutta pystyn vasta nyt kirjoittamaan tänne arvostelun. Ajattelin, että kirjoitan kaikista kolmesta (koska en lukenut Muukalainen kirjan pätkää) oman mielipiteeni erikseen.

Eli ensin Kokemattomat

Kokemattomat on ihan ok. Minulla oli suuret odotukset tarinaa kohtaan, koska pidän suuresti Jamie Fraserista, mutta novelli oli jotenkin kuiva ja tylsä. eikä Jamie kauheasti saanut pelastettua sitä. Ian oli jotenkin ärsyttävä, onneksi hän on vanhempana paljon kivampi. Juoni on aika keksimällä keksitty, eikä minua hirveästi kiinnostanut juutalaistytön kohtalon. Lyhyesti sanottuna tylsä ja Jamie Fraserin nimellä ratsastava novelli. Arvosana 7.

Katoavainen vihreä

Katoavainen vihreä on todella hyvä. Juoni on hyvä ja Minnie kiva hahmo. Pidin myös Halista, jonka mielenmaisemaan pääsi hyvin käsiksi. Toteutus on mukaansatempaava ja halusin lukea novellin nopeasti, niin kuin hyvän kirjan (tai tässä tapauksessa novellin) haluaakin. Ehdottomasti paras kolmesta tarinasta. Arvosana 9.

Saarrettu

Sitten on viimeinen novelli. En oikein tiedä, mitä tästä sitten sanoisi. Tylsä, ei kunnon juonta, laimeat sivuhahmot. Kun tätä luki, tuntui, ettei oikein päässyt puusta pitkään. Pidän Matkantekijä-sarjassa Johnista, mutta tätä novellia ei olisi kannattanut lukea. Arvosana 5

Keskiyön kruunu on mahtava jatko-osa mahtavalle kirjalle. Juoni kulkee hyvin, eikä tylsiä hetkiä ole lainkaan. Celaena pysyy edelleen hyvänä hahmona, ja hänestä löytyykin pari täysin yllättävää piirrettävä. Chaol on myös edelleen ihana hahmo, ja olin onneni kukkuloilla, kun hänestä ja Celaenasta tuli pari. Tosin minua ärsytti suunnattomasti se, että heidän rakkautensa mentiin pilaamaan sillä tavalla. Suoraan sanoen vihaan Maasia siitä hyvästä. Mutta ehkä toivon mukaan kaksikko päätyy jälleen yhteen muissa osissa. 

Kirjan loppu oli erittäin hyvä. Odotan mielenkiinnolla seuraavaa osaa, jota ei onneksi joudu odottamaan enää kauaa.

Sininen herttuatar on loistava kirja. Kun ostin sen, en huomannut takakansitekstissä kohtaa, missä kerrottiin, että kirja on kolmas osa kirjasarjasta. Mutta se ei haitannut, sillä Sininen herttuatar kirjan tapahtumat tapahtuvat ennen ensimmäisen kirjan aikoja. Tällä tavoin oli oikeastaan vain parempi, että luin kolmannen osan ensin.

Mutta nyt sitten itse siihen arvosteluun. Sininen herttuatar kuvaa loistavasti entisajan aikoja ja varsinkin naisen asemaa. Ei edes kuningatar voinut päättää asioista, vaikka luulisi hänellä olevan edes jonkinlaista valtaa.

Pidin Jacquettasta heti. Hän oli ihana hahmo, vahva, mutta myös fiksu. Surku vain, että hän joutui kätkemään älykkyytensä ja taitonsa (kiitos vain miehet!) Myös Richard on tosi ihana. Hän oli harvinainen tuon ajan mies. Hän ja Jacquetta olivat ihana pari ja toivoin koko kirjan ajan, ettei hän kuolisi sodan takia.

Juoni on todella mahtava. Pidän Gregoryn tavasta kirjoittaa. Se kuinka hän on perehtynyt niin vahvasti historian tärkeisiin naisiin, on hyvin kadehdittava piirre.

Punainen kuningatar on loistava kirja. Se - kuten koko Ruusujen sota-sarja - on hyvin todentuntuinen kertomus historian vahvoista naisista. Silti Punainen kuningatar on sarjan heikoin osa. Se ei tarkoita sitä, etteikö se olisi loistava - sillä se on! - mutta jotenkin tämä ei ollut aivan yhtä mahtava ja taivaallinen kuin Valkoinen kuningatar ja Sininen herttuatar.

Margaret oli hieman outo hahmo. Alussa pidin hänestä kovasti ja sympatiani oli täysin hänen puolellaan. Mutta sitten hänestä tuli kamala akka. Hänen täytyi olla hurskas ja uskovainen, mutta mitä hän todellisuudessa oli? Itseään täynnä oleva ämmä, joka teki enemmän syntiä, kuin kukaan muu! Ja kaiken lisäksi hän ei edes tajunnut sitä! Ja se, kuinka hän väitti olevansa Jumalan tahdon asialla sai vereni kiehumaan. Miten kukaan Jumala voisi juuri sopivasti haluta juuri niitä asioita, kuin Margaret itsekin? Aika läpinäkyvää...

Mutta joka tapauksessa, kirja oli mainio. Vaikka Margaret olikin noin puolet kirjasta ärsyttävä ämmä, niin se ei pilannut hienoa kirjaa. Kirjailija kirjoittaa upeasti tosiasiat ja vaikka tiedän, ettei kaikki kirjassa voinut mennä aivan samalla lailla, niin silti aloin ajatella, että ehkä ne sittenkin menivät juuri noin.

Valkoinen kuningatar on loistava kirja. Elisabet oli hyvä ja vahva hahmo. En kuitenkaan pitänyt hänestä yhtä paljon, kuin hänen äidistään, ihanasta Jacguetasta. Eikä Elisabetin ja Edvardin rakkaustarina ollut läheskään niin kaunis ja intiimi, kuin ensimmäisenä mainitun vanhempien.

Mutta kirja oli loistava ja siitä huokui vanha aika. Se kuinka ihmiset tekivät mitä vain saadakseen mainetta ja päästäkseen valtaistuimelle, oli aika järkyttävää. Mutta tottahan se oli. Tuohon aikaan oltiin hyvin häikäilemättömiä, varsinkin jos oli tottunut valtaan.

Pidän Gregoryn tavasta kirjoittaa. Kadehdin häntä, sillä hän ei ole pelkästään loistava kirjailija, vaan hän on myös paneutunut tekstiinsä. Hän on ottanut faktoista selvää, ja pyrkinyt kirjoittamaan mahdollisimman tosipohjaisen kirjan.