rudi92

Linnavuoren Tuuli jatkaa mallikkaasti Johanna Valkaman Metsän ja meren suku-sarjaa. Kirjahan paneutuu ensimmäisestä osasta tutun Aurin ja Haakonin tyttären Tuulin elämään, kun tyttö on noin teini-ikäinen. Aikaa on siis kulunut. Pidin Tuulista, hän oli mukavan erilainen kuin äitinsä, mutta silti tästä puuttui jotain. Myös aika hatara rakkaustarina jättää kylmäksi. Henkilökohtaisesti pidin tosi paljon Tommosta, mutta hänen ja Tuulin välinen rakkaus oli hyvin pelkistettyä, enkä oikein voi ottaa sitä vakavasti. En myöskään pitänyt siitä, millaiseksi Haakon oli tässä osassa tehty. Okei, eihän hän nyt mikään kammottava ollut, luultavasti täysin normaali tuon ajan mies, mutta silti hän oli mielestäni muuttunut ensimmäisestä osasta. Eikä mitenkään parempaan suuntaan. Oli myös hassua, kuinka Haakonin ja Aurin välit tuntuivat todella kylmiltä, kun ottaa huomioon millaista intohimoa heidän välillään oli ensimmäisessä kirjassa. Toki, onhan se ymmärrettävää, ettei useiden vuosien jälkeen ole enää sitä samaa intohimoa ja rakkautta, mitä joskus nuorena, mutta olin silti hieman pettynyt. Kirjoissahan on kuitenkin kaikki mahdollista. Ei kaiken tarvitse mennä niin kuin oikeassa elämässä.

Linnavuoren Tuuli on kuitenkin pikku vioistaan huolimatta hyvä ja mukaansatempaava kirja. Toivottavasti sarjan kolmas osa jatkaisi hyvää sarjaa yhtä hyvin, tai peräti paremminkin.

Äiti maa, isä taivas on mahtava kirja alusta loppuun. Juoni on upea, hahmot todella onnistuneita ja Chagakin ja Kayughin suhde oli todella ihana, vaikka se alkoikin kunnolla vasta kirjan lopussa. Ahmin kirjan niin malttamattomasti, että olin todella pettynyt kun se loppuikin. Olen myös tyytyväinen, ettei kirjassa paneuduttu liikaa ällöttäviin ihmisiin, joita oli muun muassa Harmaalokki. Joskus nimenoman tuollaisten hahmojen liiat ajatukset vievät hieman intoa kirjoihin, joten olen iloinen ettei ainakaan tässä osassa sorruttu siihen. 

Äiti maa, isä taivas on upea lisäys kirjahyllyyni, ja toivon todella että sarjan muut osat jatkavat samaa linjaa.

Vain aurinko muistaa on erittäin hyvä kirja. Se tempaa mukaansa jo heti ensisivuilta, mutta valitettavasti omalla kohdallani innostus hieman lopahtaa, kun Kokopelli tulee mukaan kuvioihin. En voinut sietää koko miestä, suurimmaksi osaksi siksi, koska itse ainakin nimenomaan pelkään tuollaisia ihmisiä enemmän kuin tunnen vetoa heihin. Kwani itse oli aivan ihana ja rakastuin suuresti Okalakeen, ja olin aivan raivoissani kun tämä tapettiin. Myös Tolongua oli ihana hahmo, ja mielestäni hän ja Kwani olivat ihana pari. Onneksi näyttää suuresti siltä, että he ovat pari myös seuraavissa osissa. 

Vain aurinko muistaa on raskas kirja, mutta myös todella hyvä, mitä ei malta laskea ollenkaan käsistään.

Kehtolaulu on ehdottomasti paras Guestin kirjoista. Se on paikoitellen todella karmiva ja loistavaa luettavaa. Hahmot ovat aikalailla samanlaisia, mitä Guestin muissakin kirjoissa. Päähenkilö on hyvä tyyppi, joka on paikoitellen ärsyttävä. Lapsihahmot ovat kivoja, hieman typeriä, mutta muuten yllättävän hyviä. Ja sitten on se sekopää, jonka järjen juoksua ei voi ymmärtää. Tässä kirjassa tosin sekopää oli täysin yllättäen yksi kirjan päähenkilöistä, ja se oli mielestäni loistava idea. Mielestäni kirjan juoni on erinomainen, siinä on oikeasti pelottavia kohtia, ja olen iloinen että kirjan lapsihahmo joutui kokemaan pahoja asioita. 

Kehtolaulu kertoo todella uskottavasti mitä seuraa jos päästään sairaan ihmisen annetaan olla vapaana, eikä asialle tehdä mitään, vain koska hän on rakas perheenjäsen. Kaikki muut joutuvat kärsimään, mutta sehän on tärkeintä, ettei vain se sekopää joudu kärsimään. Kehtolaulu on todellakin parasta Guestia jota olen lukenut, mutta tässäkin kirjassa kirjoitustyyli on paikoitellen tönkköä, joten en voi antaa tällekään kirjalle täysiä pisteitä, vaikka haluaisinkin.

Tappava lääke on upea päätös tälle huimalle sarjalle. Viimeinen osa on mielestäni ekan osan kanssa yhtä hyvä, ja selkeästi parempi kuin toinen osa. Monet kohdat ovat aivan huikeita ja täytyy sanoa, että PAHA-järjestö oli aika sekopäistä. 

Ja nyt täytyy mainita muutama sana siitä kaikkein pahimmasta asiasta, minkä koin koko kirjasarjan aikana. Ja se oli Newtin sairastuminen ja kuolema. Pidin koko sarjan ajan Newtistä, ja mielestäni hän oli koko sarjan ainoa hyvä tyyppi. Siksi oli aivan kamalaa lukea hänen kohtalostaan. Kun katsoin ensimmäisen kerran Tappavasta lääkkeestä tehdyn elokuvan, itkin kohtaukselle missä Newt kuoli. Kun luin ensimmäisen kerran kirjassa saman kohtauksen, itkin niin, etten voinut vähään aikaan lukea. Olen myös sitä mieltä, että kirjassa (elokuvaan tätä kohtaa ei jostain syystä tehty), kohtaus jossa Thomas ja muut lähtevät pelastamaan Newtiä muiden sairastuneiden karanteenialueelta, oli koko sarjan tunteikkain ja ehdottomasti surullisin kohtaus. Mielestäni se olisi pitänyt tulla myös leffaa, samoin kohtaus missä Newt kertoo Thomasille yrittäneensä tappaa itsensä labyrintissä.  

Kokonaisuutena koko sarja on upea, ja vaikka toisessa osassa olikin tylsä suvantovaihe, niin olen vahvasti sitä mieltä, että tämä sarja kannatti ehdottomasti lukea. 

Poltettu maa on pitkään todella upea, mieleenpainuva ja jännittävä. Ja sitten yhtäkkiä tulee usean kymmenen sivun mittainen pätkä, mikä on niin tylsä, ettei pystynyt millään jatkamaan lukemista. Mutta onneksi jatkoin, sillä kirja parani kummasti, ja siitä tuli jälleen aivan upea. Tämän tylsän osuuden takia kirja saa puoli pistettä vähemmän kuin ensimmäinen osa.

Ja nyt on pakko taas palata siihen leffaan, mikä tästä kirjasta on tehty. Olen edelleen sitä mieltä, etten ymmärrä, miksi leffojen tekijät ovat päättäneet muuttaa leffoja niin paljon, sillä tämäkin kirja on tiettyjä kohtauksia lukuun ottamatta parempi kuin leffa. Kirjoissa hahmoihin panostetaan enemmän, heidän välisensä suhteet ovat paljon laajempia, ja onnistuneempia sekä he vaikuttavat enemmän ikäisiltään. Pidän kirjasarjasta erittäin paljon, ja vaikka pidän myös leffasarjasta, niin on kuitenkin pakko myöntää edelleen, että kyllä kirja voittaa aina siitä tehdyn leffan.

Labyrintti on niitä harvoja kirjoja, joista olen katsonut ensin siitä tehdyn elokuvan. Mä tykästyin ihan hirveästi kyseiseen leffasarjaan ja suoraan sanoen olen yllättynyt siitä, kuinka erilainen kirja on. Tietysti juoni ja hahmojen nimet ovat samat, mutta jo pelkästään hahmot tuntuivat täysin erilaisilta kuin leffassa, ehkä Newtiä lukuun ottamatta. Ja suoraan sanoen en pitänyt monistakaan hahmoista kirjassa. Juuri Newt oli ainoa, joka oli hyvä tyyppi myös kirjassa. 

Mutta siis, nyt itse asiaan. Vaikka kritisoin äsken kirjan hahmoja, niin pidin siitä huolimatta kirjasta. Monet asiat olivat paljon parempia mitä leffoissa, ja minua ihmetyttää, miksi leffojen tekijät jättivät monet täysin asiaankuuluvat jutut pois. Olen myös sitä mieltä, että jos olisin lukenut kirjan ennen leffaa, en olisi pitänyt leffasta läheskään niin paljon. Sillä kirja on monin paikoin paljon parempi ja uskottavampi jos niitä vertaa keskenään. Mutta se täytyy vielä näin lopuksi myöntää, että vaikka pidänkin kirjan ensimmäisestä labyrinttikohtauksesta, niin se on myös leffassa tehty mahtavasti, niin erilainen kuin se onkin.