max

Kuka Harry Potter? on melko epätasainen esseekokoelma fantasian asemasta nykymaailmassa. Pääosa teksteistä pyörii otsikon mukaisesti Harry Potter-ilmiön ympärillä, mutta välillä kirjoittajat lähtevät sivupoluille, erityisesti Tomi Kontio melko ärsyttävässä "fantasiapizza"-esseessään. Kirjan avaava Sisko Ylimartimon essee sisältää lähinnä melko epäkiinnostavia anekdootteja.

Esseekokoelma paranee loppua kohti. Erityisiä valopilkkuja ovat Heta Mularin "Tytöt Harryn maailmassa", joka tutkii Harry Potter-sarjaa feministisessä valossa, ja Riitta Oitisen suppea, mutta mielenkiintoinen "Harry vai Harri?", jossa pohditaan Harry Pottereiden käännösratkaisuja. Kokonaisuutena esseet olivat melko tasapaksuja. Jari Sinkkosen esseetä vaivasi asiaan turhan löyhästi intertekstuaalinen vyörytys, muissa taas oltiin turhankin subjektiivisia. Fantasiatietokirjallisuutta ei ole koskaan liikaa, etenkään suomeksi, mutta Kuka Harry Potter?-kokoelmaa voi silti suositella lähinnä vannoutuneimmille Harry Potter-faneille.

Velhot, örkit, sankarit on tiivis, mutta yllättävän sisältörikas sukellus fantasiakirjallisuuden maailmaan uskonnon ja myyttien näkökulmasta. Käsittely tapahtuu muutaman fantasiakaanonin pääteoksen voimin, kristillisen ja kristillissävytteisen käsittelyn vastapainona mukana on myös Le Guinin ateismi ja Maameren tarinoiden taoismivetoinen myyttimaailma.

Kirjan nimi saattaa olla hieman harhaanjohtava, kirja ei varsinaisesti sovi johdatukseksi fantasiaharrastukseen, vaan pikemminkin sen syventämiseen. Lukijalla olisi hyvä olla jonkinlainen yleiskuva fantasiasta ja ehkä jopa yksi tai useampi käsiteltävistä teoksista luettuna. Pääteemaksi kohoaa "järjen vastustaminen" ylijärjellistyneessä maailmassa. Esko Miettinen nostaa fantasiakirjallisuuden sen keskeiseksi vastavoimaksi.

Miettinen kirjoittaa selkeästi ja ytimekkäästi. Kirjan sanoma on erittäin tarpeellinen nykymaailmassa. Suosittelen kirjaa kaikille, jotka pohtivat mielikuvituksen, henkisyyden ja fantasiamaailmojen suhteita.

Nälkäpelistä ei mielestäni ole "ikiklassikoksi" ("uudeksi Harry Potteriksi"), jota luettaisin 20 vuoden päästä kovin aktiivisesti. Sellainen sukupolvet ylittävä taika puuttuu lähes kokonaan. Tähän hetkeen ja nyt kasvavalle Facebook-sukupolvelle Nälkäpeli kuitenkin (toivottavasti) tarjoaa ajattelemisen aihetta tosi tv:n ja internetin suhteen.

Collins osaa kuljettaa juonta järkevästi ja lähes täydellisellä temmolla, ihmissuhteista löytyy sopivasti ristiriitoja, valmiiksipurekselua ei esiinny kohderyhmään nähden liikaa, ja kyseessä on kaikinpuolin hyvä nuortenkirja.

Ensimmäisen ja toisen osan luettuani, Surkeiden sattumusten sarjan suosio vanhempienkin lukijoiden keskuudessa tuntuu vähän hämmentävältä, vaikka molemmissa kirjoissa onkin tietynlainen kiehtova synkeän satumainen sävy, joka ei kuitenkaan varsinaisesti muistuta yhtäkään klassista satua.

Käärmekammio toistaa sarjan ykkösosan juonikaavan lähes identtisesti. Lapsikolmikko kohtaa perintöön liittyvän vastoinkäymisen vastoinkäymisen perään ja kirjailija kokee tarpeelliseksi selittää jokaisen "vaikean" sanan lukijalle (ei kai internet-ajankaan lapsilla vielä NÄIN huono lukutaito voi olla!?). Ala-asteikäisille suunnatun kirjallisuuden kirjavassa valikoimassa tämä sarja kuitenkin lienee keskitason yläpuolella. Snicket (Handler) taitaa lapsille sopivan huumorin harvinaisen taidon, tarina rullaa ja häiritsevät kliseethän eivät vielä ole kohderyhmälle kliseitä nekään.