VMN

Vihan liekit alkaa varsin pian siitä, mihin ensimmäinen osa, Nälkäpeli jäi. Katniss Everdeen jatkaa päähahmona ja kertojana kertomaan elämästään ja kuinka Vyöhykkeillä ja Capitolissa käy. Tunnelma on alkanut kiristyä Katnissin tekojen jälkeen. Nälkäpeli on itse vihdoin ohi ja siirrymme sen jälkeisiin tapahtumiin, joissa Katniss joutuu olemaan osallinen.

Laimean alun jälkeen kirja ottaa ilmaa siipiensä alle hyvin nopeasti ja nousee paljon korkeampaan tasoon kuin ensimmäinen osa koskaan pääsi. Vaikka olin aluksi skeptinen siitä, minne juoni suuntasi, niin Collins saa tehtyä siitä hyvän, paremman kuin Nälkäpelissä. Tällä kertaa mukana on todellisia yllätyksiä, joita lukija ei välttämättä odota, vaikkakin tietyt suuret kuviot ovat jo kaukaa nähtävissä. Katniss itse mainitsee näitä asioita ja käy niitä läpi, mutta niiden toteutusta pitkitetään hyvin pitkään, sillä hahmo itse ei ole siihen valmis. Olin kuitenkin hyvin tyytyväinen kirjaan, joka on mielestäni kaikin tavoin parempi kuin ensimmäinen. Kaikki ei ollut päivän selvää ja kirjassa on varmasti ainakin yksi täysin odottamaton ja suuri juonenkäänne.

Myös Collinsin kirjoittaminen on parantunut selvästi. En enää huomannut niin paljoa kömpelöä ”minä tein” käyttöä, jota ensimmäisessä kirjassa oli valitettavan paljon (… minä ajattelen, minä sanon), mikä oli mukava yllätys. Muuten kielessä ei ollut pahemmin moitittavaa tai erityistä kehuttavaa. Kirjoitusvirheisiin en itse törmännyt. Kieli on perushyvää.

Harmillisinta on kuitenkin ehkäpä se, että Collins ei vieläkään avaa maailman taustoja ja historiaa. Hän pääsee useammassa kohtauksessa vähällä, kun hän on jo esitellyt ne suurin osin ensimmäisessä kirjassa ja voi nyt vain ohittaa ne nopeasti. Tämä ei ole ollenkaan huono asia, vaan välttää tarinan turhan paikallaan junnaamisen, mutta olisin toivonut Collins sen sijaan kertovan jotain uutta maailmasta, jolla on paljon potentiaalia. Tämä potentiaali jätetään kuitenkin käyttämättä.

Itse en näe kirjaa erityisesti nuorille suunnattuna, mutta merkkejä siitä on, mikä on muun muassa pakollinen kolmiodraama. Mielestäni tämä kolmen rakkaus ei oikein toimi ja Katnissin hahmo vaikuttaa hiukan epätodelliselta juuri hänen outojen mielenvaihtelun takia, jossa hän tuntuu vaihtuvan niin mielipiteensä kuin unelmansakin aina vähän väliä. Katniss sanoo sen itsekin, että häntä ei aihe kiinnosta tässä elämän vaiheessa, ja pakko myöntää, ei minuakaan kiinnostanut. Toki Collins sai muutaman tempun tehtyä suhteella, mutta yleisesti ottaen sitä näytettiin käytettävän enemmänkin vain kun sille oli tarvetta ja kun haluttiin vaihtaa juonen kulkua tai tuoda uuttaa lisäjännitystä.

Collinsin toinen osa hänen Nälkäpeli trilogiassaan on kuitenkin paljon parempi, kuin ensimmäinen osa oli. Hän on saanut monia ensimmäisen osan virheitä korjattua, eikä enää vain ratsastanut loistavan konseptin selässä. Tässä tuo konsepti Nälkäpelistä onkin enää vain taustalla muistuttamassa mistä hahmot ovat, joten olin iloisesti yllättynyt, että Collins löysi silti, tai ehkä juuri sen takia, oikean, jännittävän juonen.

Juuri tehty elokuva Nälkäpelistä on antanut kirjallekin valtavan suosiopuuskan. Itse en ollut kuullut kirjasta mitään, kunnes elokuva herätti mielenkiintoni. Hollywoodilla on siis sekin hyvä tapa, että he tuodessaan kirjan valkokankaalle, he tuovat samalla myös kirjan uudelleen esiin. Itse olen alkanut myös valua tähän kastiin, joka haluaa ensin lukea kirjan ja nähdä sitten vasta elokuvan, vaikka kuulisinkin teoksesta vasta ensi kertaan. Selattuani hetken kirjan Wikipedia sivuja, huomasin kirjan saaneen suurta suosiota ennen elokuvia. Kirja oli voittanut lukuisia palkintoja ja myynyt valtavasti kopioita. Pakkohan se oli siis lukea.

Kirja on mielestäni hiukan lyhyt, pokkarin vain alle neljäsataa. Se kertoo Katniss Everdeenistä, joka on kirjan päähenkilö ja kertojaääni. Luonnonkatastrofit ovat tuhonneet sen, minkä tunnemme Pohjois-Amerikkana ja jäljellä on uusi utopia nimeltä Panem. Panemin pääkaupunki, Capitol, hallitsee muita vyöhykkeitä, joissa eletään köyhyydessä ja kurjuudessa, kun Capitolissa eletään loistossa ja rikkauksissa. Joka vuosi Capitol järjestää vyöhykkeiden kustannuksella tapahtuman, jota kutsutaan Nälkäpeliksi. Siinä valitaan kaksi nuorta jokaiselta kahdeltatoista vyöhykkeeltä, jotka laitetaan yhteen tappamaan toisiaan areenalle kun koko muu jäljellä oleva maailma seuraa tapahtumaa.

Tarina alkaa siitä kun hyvin epätodennäköinen vaihtoehto, Katnissin sisko, Prim, jolla on vain yksi arpa tuhansien arpojen joukossa, joutuu valituksi Nälkäpeliin. Katniss suostuu itse peliin suojellakseen siskonsa kohtaloa, josta seurataan kuinka Katniss valmistetaan Nälkäpeliä varten ja lopulta käydään itse peliä läpi.

Olin hyvin kiinnostunut kirjasta, sillä mielestäni sen konsepti on nerokas. Ehkä se miellyttää minun verenhimoista puoltani, mutta pidän ideasta jossa nuoret ovat pakotettuja tappamaan toisiaan, kunnes vain yksi on elossa. Valitettavaa kuitenkin on, ettei Collins osaa hyödyntää tätä konseptia mielestäni tarpeeksi, kuten hän ei hyödynnä muutakaan maailmaa, jonka hän on luonut. Kirjan maailma ja ontoksi ja merkityksettömäksi. Sillä on historia, mutta se kerrotaan vain muutamissa virkkeissä, eikä siihen palata enää. Collins onkin halunnut keskittyä vain Katnissin omaan tarinaan, mutta minun makuuni tämä on liian vähän. Toivoin ja halusin kuulla lisää Panemista, mikä johti muun maailman tuhoutumiseen, miksi juuri Capitol voitti, miten tuossa muiden alueiden kapinoissa oikeasti kävi ja niin edelleen. Collins ei vastaa näistä mihinkään kattavasti. Meillä vain on maailma, ja sillä se.

Tarina itsessään on lähtökohtaisesti hyvin mielenkiintoinen, mutta siitä puuttuu se jokin. Itse en alkanut missään kohti todella välittää hahmoista ja miksi Capitolia oikein vihataan ja siitä kuinka epäoikeudenmukainen Nälkäpeli ja kaikki muu maailmassa tällä hetkellä on. Koska kerronta on Katnissin oma ääni, hänestä meidän ja hänelle tapahtuvasta lukijan tulisi välittää erityisen paljon, mutta itse en saanut luotua tällaista suhdetta Katnissiin missään kohti.

Ongelmia oli useampiakin. Alku käytetään kertomaan mitä Katnissin kotona tapahtuu, Vyöhykkeellä 12. Sitten kaikki tuo kuitenkin unohtuu, enää ei kuulla Primistä tai hänen äidistään, muuta kuin muutamassa harvassa muisteluhetkessä. Alku on vain lämmittelyä lähes koko ensimmäisen kolmasosan, jossa valmistellaan koko tapahtumaa varten, mutta tarpeeksi vahvaa suhdetta ei saada aikaiseksi. Kaikki menee silti liian nopeasti, eikä asioilla ole todellista merkitystä.

Suurin ongelma kuitenkin mielestäni on juuri tuo Collinsin välinpitämättömyys yksityiskohtia kohtaan. Toisinaan nuo yksityiskohdat ovat jopa valtavia, joskus ei, mutta Collins kertoo harvoin kaikesta tarkkaan. Historia ja tausta unohdetaan täysin, minkä voi antaa ymmärtää sillä, että halutaan keskittyä tähän hetkeen. Silti, niin mehukas lähtökohta lähes vaatii enemmän tutkimista, mitä voidaan mahdollisesti saada seuraavissa osissa. Pidän niiden uupumista silti hiukan pettymyksenä. Mutta jos historian unohtaa, niin jäljelle jää silti suurin osa siitä mitä muualla tapahtuu. Ymmärrän, että Katniss on päähenkilö, mutta se rajoittaa kerrontaa aivan liian paljon. Emme tiedä mistään muusta kuin Katnissin omista vaikeuksista. Emme kuule mitä tapahtuu pelin ulkopuolella tai mitä tapahtuu pelin aikana toisaalla. Moni tapahtumista saa lukijan janoamaan ja odottamaan, että näihin tapahtumiin palataan vaikkapa myöhemmin selittämään mitä tapahtui, mutta tätä ei tehdä. Jos Katniss ei jotain heti näe, sillä ei ole väliä.

Kielellisesti en myöskään pitänyt kaikesta. Collins käyttää mielestäni liikaa joitain sanontoja, kuten ”minä ajattelen”. Kun kyse on minäkertojasta, niin sitä ei tarvita, vaan voidaan sanoa suoraan mitä hän ajattelee sen enempää sitä selittämättä. Samanlaisia kömmähdyksiä löytyy tuon tuosta, joka saa tekstin tuntumaan hiukan kömpelöltä ja tarpeettoman pitkältä. Samaten Collins ei osaa kirjoittaa toimintakohtauksia. Suurimman sodan keskellä hän saattaa alkaa kertomaan jotain historiaa, jolla ei ole todella väliä sillä hetkellä, ja toiminnantunne katoaa välittömästi, eikä luo intiimiä jännitystä. Huomasin myös joitain kirjoitusvirheitä siellä täällä, mutta en sen pahemmin.

Collinsin valinta minäkertojana antaa mahdollisuuksia päästä todella Katnissin tunteisiin ja tapahtumiin, mutta hän tuntuu hahmona silti hiukan huteralta. Samalla se myös estää kaiken muun esittämisen, tässä on kyse vain Katnissistä, ei mistään muusta, ja muut hahmot on täysin unohdettava, mikä on valitettava seikka. Samalla tullaan ongelmaan, joka johtaa välttämättä myös siitä lähtökohdasta, joka Nälkäpeliä kohtaa. Kerromme minäkertojan näkökulmasta tarinan, jossa 24 nuorta käy toisiaan vastaan ja vain yksi voi selviytyä. Kirjan lopetuksen voi arvata hiukan liian helpostikin. Toivoin sormet ristissä, että Collins olisi ollut tarpeeksi lahjakas ja nerokas keksiäkseen tien tästä ulos ja päätyäkseen odottamattomaan ratkaisuun, mutta minut hän petti tässä.

Nälkäpeli sisältää muutenkin vain harvoja yllätyksiä. Se antaa muutamia, mutta ne yleensä pilataan pian niiden jälkeen, eikä oikeaa jännityksen, petoksen ja yllätyksen makua saada pidettyä yllä. Kirjanloppu ja loppuhetket olivat mielestäni täysin typeriä ja vesitti muuten ”ihan ok” kuvan kirjasta. Collins tuo kuvioihin tekijöitä, joilla ei tunnu olevan mitään tekemistä millään ja lopussa yritetään luoda jännittävää lopetusta, mutta itse petyin siihen. Ja kirjan lopetus on palkittu erikseen.

Kaiken kaikkiaan en voi ymmärtää mistä kirja on saanut niin paljon suosiota. Olen vahvasti sitä mieltä, että konsepti on hyvin mehukas, mutta siihen se jää. Collins hylkää taustoittamisen ja maailmanluonnin täysin, mutta hän ei myöskään luo mitenkään erityisen pidättelevää juonta tai hahmoja, eikä se ole edes shokeeraava, vaikka kyse onkin nuorista tappamassa toisiaan. Kirja on mukavan kevyttä luettavaa, mutta ei sen enempää. Tulen luultavasti lukemaan seuraavatkin osat, mutta niillä on paljon parannettavaa tästä osasta.

Odotin paljon Hillin Sarvilta. Olin katsonut kirjaa jo jonkin aikaan ja luettuani Hillin novellikokoelman Bobby Conroy palaa kuolleista ja muita kertomuksia, halusin entistä kiivaammin lukea Sarvet. Novellikokoelmassaan Hill kirjoitti muutamia erittäin hyviä tarinoita luomalla täysin normaalin maailman ja muuttamalla vain yhden kriittisen asian, kuten yhdessä tarinassa oli poika, joka oli ilmapallo tai viitta, jolla saattoi lentää. Odotukseni olivatkin todella korkealla. Myös kirjan alku ja takakansi lupaavat paljon: Ig on juonut itsensä jumalattomaan (heh) humalaan, ja herää aamulla hirveässä kankkusessa vain huomatakseen päässään sojottavat sarvet. Olin jo valmis antamaan rahani Hillille tästä lähtökohdasta, mutta valitettavasti kokonaisuus ei tyydyttänyt läheskään yhtä hyvin.

Tarina lähtee hyvin ja kertoo juuri tuosta kaaoksesta, joita Igin ajatukset ovat huomatessaan sarvet päässään, joista hänellä ei ole mitään hajua. Ensimmäinen suuri asia minkä hän myös huomaa, on että ihmiset tunnustavat pahimmat haaveensa hänen läheisyydessään ja kuinka haluavat ahmia ruokaa, lyödä jotain, jättää vaimonsa ja niin edelleen. Ideat olivat hyviä, vaikkakin jossain kohti minua hieman häiritsi kuinka rajuja fantasioita kaikilla oli. Ehkä jos sitä olisi viety alemmas ja ideat olisivat olleet alitajunnan luomia kuvia, joita ihmiset eivät itse edes tiedosta, se olisi ollut uskottavampaa, koska se, että kaikki haluavat niin paljon pahaa ja ajattelevat pahaa toisistaan tuntui häiritsevän minua.

Mitä pidemmälle kirja kuitenkin meni, sitä selvemmin havaitsin sen sekavuuden, tai jota jossain tapauksessa voisi väittää monipuolisuudeksi. Kirja alkaa yliluonnollisena kauhukertomuksena, joka olikin se mitä odotin ja halusin kirjalta. Halusin Hillin pysyvän sarvissa ja siinä, mitä ne tuovat. Tarina kuitenkin vaihtuu välillä murhamysteeriksi ja välillä ihmissuhdedraamaksi ja käypä se jopa nuorisokuvauksessa, joissa sarvet unohdetaan. Ongelmana tuntuikin ajoittain olevan, ettei Hill ollut aivan varma mitä halusi kertoa tai mihin keskittyä. Olin hieman pettynyt jopa, kuinka pienessä mittakaavassa tarina kulki.

Teksti mutkittelee eteenpäin vaihdellen tyyliä ja pääfokusta aina välillä, vaikka tavoite on aina sama. Tarina on aina yhtäläinen eivätkä eri lähestymistyylit lähde tarinasta pois, mutta ne tuntuivat silti jotenkin vierailta tekstissä. Hillin olisikin pitänyt valita selvä suuntaus ja pointti, mistä kirjoittaa eikä kertoa kaikkea vaihdellen tyyliä niin paljoa.

Tarina ylipäätänsä kokee selvää ylämäki, alamäki matkaa. Toisinaan kirjaa on vaikea jättää käsistään ja se yllättää lukijan, ja jättää janoamaan lisää, ja välillä taas tarina tuntuu junnaavan paikallaan, tai ei välttämättä paikallaan, mutta tarinan mielenkiinto alkaa luisua otteesta. Onneksi aina kun tuntuu, että kirja on menettämässä viimeisenkin mielenkiinnon, Hill tulee takaisin ja tekee käännöksen, jolla repii lukijan takaisin tarinaan. Jokainen näistä käännöksistä sai minut todella haluamaan lukea lisää, mutta odotettavissa oli silti tylsäkausi edessäpäin, joten Hillin olisi pitänyt pystyä tekemään sama temppu muutamakymmen sivua aikaisemmin.

Kirjaa myös vaivaa ajoittaiset kliseet, vaikkakin osa niistä ovat käännetty varsin hyvin ja siinä on myös omia yllätyksiään. Silti toisinaan tarina tuntuu hyvin arvattavalta, ja jotkut valinnat hiukan typeriltä. Uskonto on myös osittain kirjassa läsnä, vaikken edes aluksi sitä ajatellut, mutta lopulta sarvia verrataan Saatanaan ja paholaiseen varsin paljon. En itse pitänyt tästä, kuten en yleensäkään pidä uskonnollisuudesta kirjoissa. Kuitenkin, sitä ei onneksi ollut erityisen paljon, vaikkakin aina välillä siihen viitattiin. Hill osasi kuitenkin pysyä liiasta uskonnollisuudesta kaukana.

Tarinassa oli myös ajoittaista sekavuutta, jonka tarkoitus oli olla mystisyyttä ja taikamaisia elementtejä, mutta ne tuntuivat suurilta osin olevan vain jotain hyvin sekavaa ja outoa, jota ei aina ihan selitetty. Yhdessä kirjan kohdassa on selitetty mukavasti kirjan yhden henkilön motiivit, mutta liian arvattavasti ja selvästi, mikä häiritsi valitettavasti. Silti Hill toi kivasti esille henkilöiden omat puolet ja selitti joitain motiiveja, vaikkakin ne olivat arvattavia.

Hillin kirjoitustyyli on varsin outoa. Se ei ole tyypillinen kaunokirjallisuustyyli, enkä oikein osaa kohdistaa sitä mihinkään. Siinä on aika ajoin tiettyä puhetyylisyyttä, mutta sitäkään teksti ei ole. Valitettavasti se ei kuitenkaan onnistu tehtävässään, enkä minä huomannut erityisesti pitävän kirjoituksesta. Siinä oli, samoin kuin koko kirjassa, omat huippu- ja laskukohtansa, mutta yleismakuna olisin halunnut nähdä tekstin kirjoitettuna eritavalla.

Valitettavasti petyin Hillin Sarviin. Lähtökohdat toisaalta olivat niin erinomaisia, että olisin halunnut siltä hyvin paljon enemmän ja erilaista tekstiä, kuin lopulta sain, sama ongelma, joka minulla oli Mustan tornin kanssa. Siltikään pelkästään omat kuvitelmani eivät alentaneet lukukokemusta, vaan tekstin kieli ja tarina muutenkin oli keskivertotasoa. Hill osaa yllättää ja tehdä hyviä temppuja tarinallaan, mutta valitettavasti näissä on paljon vielä petrattavaa. Useaan kertaan Hill sai minut innostumaan todella paljon tekstistään, ja halusin antaa sille nelosen, mutta pahimmillaan tunsin vain halua lopettaa kirjan, ja antaa sille kakkosen, mikä tekee kirjasta kokonaisuutena varsin epätasaisen.

Lisähuomiona haluan kuitenkin sanoa, että kirjassa on yksi parhaimmista heitoista, mitä olen koskaan kirjassa lukenut. En ole nauranut niin makeasti pitkään aikaan.

- Stephen King- Uinu, uinu, lemmikkini
3/5 pistettä – kauhu, jännitys, yliluonnollinen – noin 450 sivua
Kingin kauhuteos kertoo nuoresta lääkäristä, joka muuttaa perheineen uuteen kotiinsa työn perässä. Siellä Creedin perhe tutustuu naapureihin, vanhaan Judin ja tämän Norma vaimoon, joista tulee heille hyvät ystävät. Uusi ympäristö tuo mukanaan tapahtumia, joita Creedit toivovat voivansa kääntää tapahtumattomiksi.
Tämä voisi olla esimerkiksi lyhyt ja ytimekäs takakansiseloste kirjan tapahtumille. Kirjan juoni näin kerrottu tiiviisti paljastamatta liikaa ja jättäen tilaa myös yllätyksille. Jos aiotte lukea kirjan, ettekä ole kuulleet siitä muuta, pysykää tuossa juoniselosteessa. Kirjan alkuperäinen takakansi paljastaa tapahtumia vähintään puoleen väliin kirjaan, ja jos laskee yksi plus yksi, niin saa koko kirjan selville. Itse en lukenut takakantta, huolimattomuuttani ja ehkä hieman ajattelin, ettei se olisi hyvä idea. Luettuani kirjan katsoin takakannen ja olin järkyttynyt kuinka paljon kirjasta paljastetaan.
Kirjan alkupuoli, siis reippaat puolet kirjasta, ehkä jopa kolme neljäsosaa, on kerrottu takakannessa. Vasta aivan kirjan loppupuolella alkaa itse tapahtumat rullailla nopeaa vauhtia, ja silloin otetaan kunnolla irti kaikesta mitä on tähän mennessä odotettukin tapahtuvan. Ja vaikka takakantta ei olisikaan lukenut ja lukija olisi avoinna kaikille mahdollisille yllätyksille, kirjan alku ei luo mitään suurta jännitystä tai yllätystä. Kirjan alku on hidas ja tahmainen, se vaikuttaa alustavan kaikkea liikaa ja se yrittää vakuuttaa lukijalle, ettei mitään kauhua oikeasti edes ole. No, siinä se onnistuukin, kauhua ei alussa ole. Muutamia tapahtumia tapahtuu, jotka ovat jänniä ja outoja, mutta sitten tulee puolet pidempi jakso, jossa ei ole yhtikäs muuta kuin Creedien perhe-elämää.
Se on vasta kirjan loppupuoli, jossa päästään itse asiaan, jota King on alustanut jo pidemmän aikaa. Miten asiat menevät kyllä yllättävät ja viimeiset sata - viisikymmentä sivua ovatkin varsin jännät ja niitä on hauska lukea. Tämä olisi kuitenkin voinut tulla paljon aikaisemmin, tai sitten alkua olisi voinut muuttaa ja luoda sinnekin jännitystä. Mitä sitten oikein tapahtuu, no, joidenkin mielestä se saattaa ollakin kauheaa, mutta itse huomasin olevan varsin tunnoton tapahtumille. Ehkä olin saanut odottaa sitä jo liian kauan, en jännityksessä ja kiihkeästi odottaen, vaan sormeani naputellen ja toivoen kaiken käyvän nopeammin. Loppu onkin ehdottomasti kirjan parasta antia, muuten kirjassa on vain muutama huippukohta, jotka unohdetaan liialla paljon täytetapahtumia. Kingin olisi mielestäni pitänyt tiivistää ja kiihdyttää tapahtumia, tai luoda sitten joitain muita kohtia, joissa jännitys pysyy yllä.
Itse kirjoitustyyli on varsin omaperäistä, vaikkakin Kingimäistä, tai näin oletan muutaman hänen kirjan lukemisen perusteella. Toisinaan on uskomattoman pitkiä virkkeitä, joiden ei usko koskaan loppuvan. Kingi vain hyppii syiden, jonka takia laittaa piste, yli kuin trapetsitaitelija ja pitkittää matkaansa pidemmäksi ja pidemmäksi, kunnes henki loppuu. Nämä ovat tietenkin henkilökohtaisia mielipiteitä, ja jotkut näistä ylipitkistä virkkeistä olivat mielestäni mukavia, osa ei niinkään. Sen lisäksi Kingi käyttää väliviivoja, sulkuja ja kursivointia harvinaisen paljon ja oudolla tavalla. Puhujakin muuttuu usein oudoissa kohtaa, ensin on kaikkitietävä-kertoja, sitten ollaan henkilön mielessä, ja sitten jo keskustellaan lukijalle ja hahmolle. Nämä ovat ajoittain hyvin hämmentäviä.
Kingi on myös selvästi ajatellut tarinan selvästi läpi ja tutkinut materiaalia. Tämä on myös mielipideasia, mutta itse tunsin tämän enemmänkin pätemiseksi, kuin todella juoneen liittyväksi. Parasta ja tärkeintä tietenkin on, että Kingi osoittaa tietävänsä lääkärinä olosta, onhan päähenkilö Louis lääkäri. King kertoo monia asioita lääkärintyöstä ja sairaista, mutta nämäkin venyvät joskus hiukan turhiksi selonteoiksi. Samaten on hahmojenhistoria, joka on paikoittain jopa turhan tarkkaa, kun Louis muistelee tapahtumia, ja King laittaa sulkuihin missä se tapahtui ja minä vuonna, kun hän oli käynyt tätä ja tätä koulua. Nämä havainnot eivät tarkenna kuvaa mielessä, vaan tuntuvat enemmänkin kyljessä Kingin kyynärpään tökkäisyltä, että katso, kyllä minä tiedän millaisen elämän hahmoni ovat käyneet läpi.
Kaiken kaikkiaan King kirjoittaa varsin hyvin. Hänellä on omalaatuinen tyyli, siitä ei pääse yli eikä ali. Hän välillä menee todella outoihin vertauskuviin ja alkaa käydä itsensä kanssa jotain todella eriskummallista vertauskuvaa, symboliikkaa tai jotain maailmaa muuttavaa ideaa läpi, jossa lukija ei oikein tiedä mitä tehdä, pysyäkö mukana vai ei. Toiset tykkäävät, toiset eivät. Itse olin vähän välimaastossa, toisinaan King teki todella hyviä havaintoja, toisinaan vähemmän hyviä, ja pyörittelin silmiäni ajatellen miten tämä nyt tänne pääsi tai jatkuu.
Tuomiona kirja on ihan kiva. Ei sen parempi, muttei se mikään huonokaan ole. Siinä on paljon parannettavaa juonenosalta, eniten tempolta, joka on aivan liian hidas. Sitten on tietenkin Kingin oma kirjoitustyyli, mutta tätä ei voi nähdä ongelmana, vaan siitä joko tykkää tai ei. Kirjassa oli hyviä kohtia, joissa todella pidin siitä, ja loppu oli varsin kiihkeää tykitystä, mutta silti siitä puuttui paljon. Välillä sai odottaa koska King pääsee oikein asiaan, mitä hän tuntui välttelevän vähän liiaksikin. King kuitenkin pääsi siihen lopulta, ja siellä hän teki parhaan työnsä. Kun hän vain olisi juossut matkansa sinne ripeämmin, sillä itse koin tapahtumien alustamisen liian pitkäksi ja hitaaksi, enkä hitaasti kytevänä sytytyslankana, jonka odotin henkeäni pidätellen palavan loppuun.
Niin, ja vielä lisäksi: Lähdin itse lukemaan kirjaa koska haluan kokea voiko kirjalla luoda kauhua, ja no, jos vielä ei ole selvää, tämä ei ollut ainakaan se kirja. Jatketaan siis metsästystä.