VMN - kirjahylly

- Stephen King- Uinu, uinu, lemmikkini 3/5 pistettä – kauhu, jännitys, yliluonnollinen – noin 450 sivua Kingin kauhuteos kertoo nuoresta lääkäristä, joka muuttaa perheineen uuteen kotiinsa työn perässä. Siellä Creedin perhe tutustuu naapureihin, vanhaan Judin ja tämän Norma vaimoon, joista tulee heille hyvät ystävät. Uusi ympäristö tuo mukanaan tapahtumia, joita Creedit toivovat voivansa kääntää tapahtumattomiksi. Tämä voisi olla esimerkiksi lyhyt ja ytimekäs takakansiseloste kirjan tapahtumille. Kirjan juoni näin kerrottu tiiviisti paljastamatta liikaa ja jättäen tilaa myös yllätyksille. Jos aiotte lukea kirjan, ettekä ole kuulleet siitä muuta, pysykää tuossa juoniselosteessa. Kirjan alkuperäinen takakansi paljastaa tapahtumia vähintään puoleen väliin kirjaan, ja jos laskee yksi plus yksi, niin saa koko kirjan selville. Itse en lukenut takakantta, huolimattomuuttani ja ehkä hieman ajattelin, ettei se olisi hyvä idea. Luettuani kirjan katsoin takakannen ja olin järkyttynyt kuinka paljon kirjasta paljastetaan. Kirjan alkupuoli, siis reippaat puolet kirjasta, ehkä jopa kolme neljäsosaa, on kerrottu takakannessa. Vasta aivan kirjan loppupuolella alkaa itse tapahtumat rullailla nopeaa vauhtia, ja silloin otetaan kunnolla irti kaikesta mitä on tähän mennessä odotettukin tapahtuvan. Ja vaikka takakantta ei olisikaan lukenut ja lukija olisi avoinna kaikille mahdollisille yllätyksille, kirjan alku ei luo mitään suurta jännitystä tai yllätystä. Kirjan alku on hidas ja tahmainen, se vaikuttaa alustavan kaikkea liikaa ja se yrittää vakuuttaa lukijalle, ettei mitään kauhua oikeasti edes ole. No, siinä se onnistuukin, kauhua ei alussa ole. Muutamia tapahtumia tapahtuu, jotka ovat jänniä ja outoja, mutta sitten tulee puolet pidempi jakso, jossa ei ole yhtikäs muuta kuin Creedien perhe-elämää. Se on vasta kirjan loppupuoli, jossa päästään itse asiaan, jota King on alustanut jo pidemmän aikaa. Miten asiat menevät kyllä yllättävät ja viimeiset sata - viisikymmentä sivua ovatkin varsin jännät ja niitä on hauska lukea. Tämä olisi kuitenkin voinut tulla paljon aikaisemmin, tai sitten alkua olisi voinut muuttaa ja luoda sinnekin jännitystä. Mitä sitten oikein tapahtuu, no, joidenkin mielestä se saattaa ollakin kauheaa, mutta itse huomasin olevan varsin tunnoton tapahtumille. Ehkä olin saanut odottaa sitä jo liian kauan, en jännityksessä ja kiihkeästi odottaen, vaan sormeani naputellen ja toivoen kaiken käyvän nopeammin. Loppu onkin ehdottomasti kirjan parasta antia, muuten kirjassa on vain muutama huippukohta, jotka unohdetaan liialla paljon täytetapahtumia. Kingin olisi mielestäni pitänyt tiivistää ja kiihdyttää tapahtumia, tai luoda sitten joitain muita kohtia, joissa jännitys pysyy yllä. Itse kirjoitustyyli on varsin omaperäistä, vaikkakin Kingimäistä, tai näin oletan muutaman hänen kirjan lukemisen perusteella. Toisinaan on uskomattoman pitkiä virkkeitä, joiden ei usko koskaan loppuvan. Kingi vain hyppii syiden, jonka takia laittaa piste, yli kuin trapetsitaitelija ja pitkittää matkaansa pidemmäksi ja pidemmäksi, kunnes henki loppuu. Nämä ovat tietenkin henkilökohtaisia mielipiteitä, ja jotkut näistä ylipitkistä virkkeistä olivat mielestäni mukavia, osa ei niinkään. Sen lisäksi Kingi käyttää väliviivoja, sulkuja ja kursivointia harvinaisen paljon ja oudolla tavalla. Puhujakin muuttuu usein oudoissa kohtaa, ensin on kaikkitietävä-kertoja, sitten ollaan henkilön mielessä, ja sitten jo keskustellaan lukijalle ja hahmolle. Nämä ovat ajoittain hyvin hämmentäviä. Kingi on myös selvästi ajatellut tarinan selvästi läpi ja tutkinut materiaalia. Tämä on myös mielipideasia, mutta itse tunsin tämän enemmänkin pätemiseksi, kuin todella juoneen liittyväksi. Parasta ja tärkeintä tietenkin on, että Kingi osoittaa tietävänsä lääkärinä olosta, onhan päähenkilö Louis lääkäri. King kertoo monia asioita lääkärintyöstä ja sairaista, mutta nämäkin venyvät joskus hiukan turhiksi selonteoiksi. Samaten on hahmojenhistoria, joka on paikoittain jopa turhan tarkkaa, kun Louis muistelee tapahtumia, ja King laittaa sulkuihin missä se tapahtui ja minä vuonna, kun hän oli käynyt tätä ja tätä koulua. Nämä havainnot eivät tarkenna kuvaa mielessä, vaan tuntuvat enemmänkin kyljessä Kingin kyynärpään tökkäisyltä, että katso, kyllä minä tiedän millaisen elämän hahmoni ovat käyneet läpi. Kaiken kaikkiaan King kirjoittaa varsin hyvin. Hänellä on omalaatuinen tyyli, siitä ei pääse yli eikä ali. Hän välillä menee todella outoihin vertauskuviin ja alkaa käydä itsensä kanssa jotain todella eriskummallista vertauskuvaa, symboliikkaa tai jotain maailmaa muuttavaa ideaa läpi, jossa lukija ei oikein tiedä mitä tehdä, pysyäkö mukana vai ei. Toiset tykkäävät, toiset eivät. Itse olin vähän välimaastossa, toisinaan King teki todella hyviä havaintoja, toisinaan vähemmän hyviä, ja pyörittelin silmiäni ajatellen miten tämä nyt tänne pääsi tai jatkuu. Tuomiona kirja on ihan kiva. Ei sen parempi, muttei se mikään huonokaan ole. Siinä on paljon parannettavaa juonenosalta, eniten tempolta, joka on aivan liian hidas. Sitten on tietenkin Kingin oma kirjoitustyyli, mutta tätä ei voi nähdä ongelmana, vaan siitä joko tykkää tai ei. Kirjassa oli hyviä kohtia, joissa todella pidin siitä, ja loppu oli varsin kiihkeää tykitystä, mutta silti siitä puuttui paljon. Välillä sai odottaa koska King pääsee oikein asiaan, mitä hän tuntui välttelevän vähän liiaksikin. King kuitenkin pääsi siihen lopulta, ja siellä hän teki parhaan työnsä. Kun hän vain olisi juossut matkansa sinne ripeämmin, sillä itse koin tapahtumien alustamisen liian pitkäksi ja hitaaksi, enkä hitaasti kytevänä sytytyslankana, jonka odotin henkeäni pidätellen palavan loppuun. Niin, ja vielä lisäksi: Lähdin itse lukemaan kirjaa koska haluan kokea voiko kirjalla luoda kauhua, ja no, jos vielä ei ole selvää, tämä ei ollut ainakaan se kirja. Jatketaan siis metsästystä.

Odotin paljon Hillin Sarvilta. Olin katsonut kirjaa jo jonkin aikaan ja luettuani Hillin novellikokoelman Bobby Conroy palaa kuolleista ja muita kertomuksia, halusin entistä kiivaammin lukea Sarvet. Novellikokoelmassaan Hill kirjoitti muutamia erittäin hyviä tarinoita luomalla täysin normaalin maailman ja muuttamalla vain yhden kriittisen asian, kuten yhdessä tarinassa oli poika, joka oli ilmapallo tai viitta, jolla saattoi lentää. Odotukseni olivatkin todella korkealla. Myös kirjan alku ja takakansi lupaavat paljon: Ig on juonut itsensä jumalattomaan (heh) humalaan, ja herää aamulla hirveässä kankkusessa vain huomatakseen päässään sojottavat sarvet. Olin jo valmis antamaan rahani Hillille tästä lähtökohdasta, mutta valitettavasti kokonaisuus ei tyydyttänyt läheskään yhtä hyvin. Tarina lähtee hyvin ja kertoo juuri tuosta kaaoksesta, joita Igin ajatukset ovat huomatessaan sarvet päässään, joista hänellä ei ole mitään hajua. Ensimmäinen suuri asia minkä hän myös huomaa, on että ihmiset tunnustavat pahimmat haaveensa hänen läheisyydessään ja kuinka haluavat ahmia ruokaa, lyödä jotain, jättää vaimonsa ja niin edelleen. Ideat olivat hyviä, vaikkakin jossain kohti minua hieman häiritsi kuinka rajuja fantasioita kaikilla oli. Ehkä jos sitä olisi viety alemmas ja ideat olisivat olleet alitajunnan luomia kuvia, joita ihmiset eivät itse edes tiedosta, se olisi ollut uskottavampaa, koska se, että kaikki haluavat niin paljon pahaa ja ajattelevat pahaa toisistaan tuntui häiritsevän minua. Mitä pidemmälle kirja kuitenkin meni, sitä selvemmin havaitsin sen sekavuuden, tai jota jossain tapauksessa voisi väittää monipuolisuudeksi. Kirja alkaa yliluonnollisena kauhukertomuksena, joka olikin se mitä odotin ja halusin kirjalta. Halusin Hillin pysyvän sarvissa ja siinä, mitä ne tuovat. Tarina kuitenkin vaihtuu välillä murhamysteeriksi ja välillä ihmissuhdedraamaksi ja käypä se jopa nuorisokuvauksessa, joissa sarvet unohdetaan. Ongelmana tuntuikin ajoittain olevan, ettei Hill ollut aivan varma mitä halusi kertoa tai mihin keskittyä. Olin hieman pettynyt jopa, kuinka pienessä mittakaavassa tarina kulki. Teksti mutkittelee eteenpäin vaihdellen tyyliä ja pääfokusta aina välillä, vaikka tavoite on aina sama. Tarina on aina yhtäläinen eivätkä eri lähestymistyylit lähde tarinasta pois, mutta ne tuntuivat silti jotenkin vierailta tekstissä. Hillin olisikin pitänyt valita selvä suuntaus ja pointti, mistä kirjoittaa eikä kertoa kaikkea vaihdellen tyyliä niin paljoa. Tarina ylipäätänsä kokee selvää ylämäki, alamäki matkaa. Toisinaan kirjaa on vaikea jättää käsistään ja se yllättää lukijan, ja jättää janoamaan lisää, ja välillä taas tarina tuntuu junnaavan paikallaan, tai ei välttämättä paikallaan, mutta tarinan mielenkiinto alkaa luisua otteesta. Onneksi aina kun tuntuu, että kirja on menettämässä viimeisenkin mielenkiinnon, Hill tulee takaisin ja tekee käännöksen, jolla repii lukijan takaisin tarinaan. Jokainen näistä käännöksistä sai minut todella haluamaan lukea lisää, mutta odotettavissa oli silti tylsäkausi edessäpäin, joten Hillin olisi pitänyt pystyä tekemään sama temppu muutamakymmen sivua aikaisemmin. Kirjaa myös vaivaa ajoittaiset kliseet, vaikkakin osa niistä ovat käännetty varsin hyvin ja siinä on myös omia yllätyksiään. Silti toisinaan tarina tuntuu hyvin arvattavalta, ja jotkut valinnat hiukan typeriltä. Uskonto on myös osittain kirjassa läsnä, vaikken edes aluksi sitä ajatellut, mutta lopulta sarvia verrataan Saatanaan ja paholaiseen varsin paljon. En itse pitänyt tästä, kuten en yleensäkään pidä uskonnollisuudesta kirjoissa. Kuitenkin, sitä ei onneksi ollut erityisen paljon, vaikkakin aina välillä siihen viitattiin. Hill osasi kuitenkin pysyä liiasta uskonnollisuudesta kaukana. Tarinassa oli myös ajoittaista sekavuutta, jonka tarkoitus oli olla mystisyyttä ja taikamaisia elementtejä, mutta ne tuntuivat suurilta osin olevan vain jotain hyvin sekavaa ja outoa, jota ei aina ihan selitetty. Yhdessä kirjan kohdassa on selitetty mukavasti kirjan yhden henkilön motiivit, mutta liian arvattavasti ja selvästi, mikä häiritsi valitettavasti. Silti Hill toi kivasti esille henkilöiden omat puolet ja selitti joitain motiiveja, vaikkakin ne olivat arvattavia. Hillin kirjoitustyyli on varsin outoa. Se ei ole tyypillinen kaunokirjallisuustyyli, enkä oikein osaa kohdistaa sitä mihinkään. Siinä on aika ajoin tiettyä puhetyylisyyttä, mutta sitäkään teksti ei ole. Valitettavasti se ei kuitenkaan onnistu tehtävässään, enkä minä huomannut erityisesti pitävän kirjoituksesta. Siinä oli, samoin kuin koko kirjassa, omat huippu- ja laskukohtansa, mutta yleismakuna olisin halunnut nähdä tekstin kirjoitettuna eritavalla. Valitettavasti petyin Hillin Sarviin. Lähtökohdat toisaalta olivat niin erinomaisia, että olisin halunnut siltä hyvin paljon enemmän ja erilaista tekstiä, kuin lopulta sain, sama ongelma, joka minulla oli Mustan tornin kanssa. Siltikään pelkästään omat kuvitelmani eivät alentaneet lukukokemusta, vaan tekstin kieli ja tarina muutenkin oli keskivertotasoa. Hill osaa yllättää ja tehdä hyviä temppuja tarinallaan, mutta valitettavasti näissä on paljon vielä petrattavaa. Useaan kertaan Hill sai minut innostumaan todella paljon tekstistään, ja halusin antaa sille nelosen, mutta pahimmillaan tunsin vain halua lopettaa kirjan, ja antaa sille kakkosen, mikä tekee kirjasta kokonaisuutena varsin epätasaisen. Lisähuomiona haluan kuitenkin sanoa, että kirjassa on yksi parhaimmista heitoista, mitä olen koskaan kirjassa lukenut. En ole nauranut niin makeasti pitkään aikaan.

Juuri tehty elokuva Nälkäpelistä on antanut kirjallekin valtavan suosiopuuskan. Itse en ollut kuullut kirjasta mitään, kunnes elokuva herätti mielenkiintoni. Hollywoodilla on siis sekin hyvä tapa, että he tuodessaan kirjan valkokankaalle, he tuovat samalla myös kirjan uudelleen esiin. Itse olen alkanut myös valua tähän kastiin, joka haluaa ensin lukea kirjan ja nähdä sitten vasta elokuvan, vaikka kuulisinkin teoksesta vasta ensi kertaan. Selattuani hetken kirjan Wikipedia sivuja, huomasin kirjan saaneen suurta suosiota ennen elokuvia. Kirja oli voittanut lukuisia palkintoja ja myynyt valtavasti kopioita. Pakkohan se oli siis lukea. Kirja on mielestäni hiukan lyhyt, pokkarin vain alle neljäsataa. Se kertoo Katniss Everdeenistä, joka on kirjan päähenkilö ja kertojaääni. Luonnonkatastrofit ovat tuhonneet sen, minkä tunnemme Pohjois-Amerikkana ja jäljellä on uusi utopia nimeltä Panem. Panemin pääkaupunki, Capitol, hallitsee muita vyöhykkeitä, joissa eletään köyhyydessä ja kurjuudessa, kun Capitolissa eletään loistossa ja rikkauksissa. Joka vuosi Capitol järjestää vyöhykkeiden kustannuksella tapahtuman, jota kutsutaan Nälkäpeliksi. Siinä valitaan kaksi nuorta jokaiselta kahdeltatoista vyöhykkeeltä, jotka laitetaan yhteen tappamaan toisiaan areenalle kun koko muu jäljellä oleva maailma seuraa tapahtumaa. Tarina alkaa siitä kun hyvin epätodennäköinen vaihtoehto, Katnissin sisko, Prim, jolla on vain yksi arpa tuhansien arpojen joukossa, joutuu valituksi Nälkäpeliin. Katniss suostuu itse peliin suojellakseen siskonsa kohtaloa, josta seurataan kuinka Katniss valmistetaan Nälkäpeliä varten ja lopulta käydään itse peliä läpi. Olin hyvin kiinnostunut kirjasta, sillä mielestäni sen konsepti on nerokas. Ehkä se miellyttää minun verenhimoista puoltani, mutta pidän ideasta jossa nuoret ovat pakotettuja tappamaan toisiaan, kunnes vain yksi on elossa. Valitettavaa kuitenkin on, ettei Collins osaa hyödyntää tätä konseptia mielestäni tarpeeksi, kuten hän ei hyödynnä muutakaan maailmaa, jonka hän on luonut. Kirjan maailma ja ontoksi ja merkityksettömäksi. Sillä on historia, mutta se kerrotaan vain muutamissa virkkeissä, eikä siihen palata enää. Collins onkin halunnut keskittyä vain Katnissin omaan tarinaan, mutta minun makuuni tämä on liian vähän. Toivoin ja halusin kuulla lisää Panemista, mikä johti muun maailman tuhoutumiseen, miksi juuri Capitol voitti, miten tuossa muiden alueiden kapinoissa oikeasti kävi ja niin edelleen. Collins ei vastaa näistä mihinkään kattavasti. Meillä vain on maailma, ja sillä se. Tarina itsessään on lähtökohtaisesti hyvin mielenkiintoinen, mutta siitä puuttuu se jokin. Itse en alkanut missään kohti todella välittää hahmoista ja miksi Capitolia oikein vihataan ja siitä kuinka epäoikeudenmukainen Nälkäpeli ja kaikki muu maailmassa tällä hetkellä on. Koska kerronta on Katnissin oma ääni, hänestä meidän ja hänelle tapahtuvasta lukijan tulisi välittää erityisen paljon, mutta itse en saanut luotua tällaista suhdetta Katnissiin missään kohti. Ongelmia oli useampiakin. Alku käytetään kertomaan mitä Katnissin kotona tapahtuu, Vyöhykkeellä 12. Sitten kaikki tuo kuitenkin unohtuu, enää ei kuulla Primistä tai hänen äidistään, muuta kuin muutamassa harvassa muisteluhetkessä. Alku on vain lämmittelyä lähes koko ensimmäisen kolmasosan, jossa valmistellaan koko tapahtumaa varten, mutta tarpeeksi vahvaa suhdetta ei saada aikaiseksi. Kaikki menee silti liian nopeasti, eikä asioilla ole todellista merkitystä. Suurin ongelma kuitenkin mielestäni on juuri tuo Collinsin välinpitämättömyys yksityiskohtia kohtaan. Toisinaan nuo yksityiskohdat ovat jopa valtavia, joskus ei, mutta Collins kertoo harvoin kaikesta tarkkaan. Historia ja tausta unohdetaan täysin, minkä voi antaa ymmärtää sillä, että halutaan keskittyä tähän hetkeen. Silti, niin mehukas lähtökohta lähes vaatii enemmän tutkimista, mitä voidaan mahdollisesti saada seuraavissa osissa. Pidän niiden uupumista silti hiukan pettymyksenä. Mutta jos historian unohtaa, niin jäljelle jää silti suurin osa siitä mitä muualla tapahtuu. Ymmärrän, että Katniss on päähenkilö, mutta se rajoittaa kerrontaa aivan liian paljon. Emme tiedä mistään muusta kuin Katnissin omista vaikeuksista. Emme kuule mitä tapahtuu pelin ulkopuolella tai mitä tapahtuu pelin aikana toisaalla. Moni tapahtumista saa lukijan janoamaan ja odottamaan, että näihin tapahtumiin palataan vaikkapa myöhemmin selittämään mitä tapahtui, mutta tätä ei tehdä. Jos Katniss ei jotain heti näe, sillä ei ole väliä. Kielellisesti en myöskään pitänyt kaikesta. Collins käyttää mielestäni liikaa joitain sanontoja, kuten ”minä ajattelen”. Kun kyse on minäkertojasta, niin sitä ei tarvita, vaan voidaan sanoa suoraan mitä hän ajattelee sen enempää sitä selittämättä. Samanlaisia kömmähdyksiä löytyy tuon tuosta, joka saa tekstin tuntumaan hiukan kömpelöltä ja tarpeettoman pitkältä. Samaten Collins ei osaa kirjoittaa toimintakohtauksia. Suurimman sodan keskellä hän saattaa alkaa kertomaan jotain historiaa, jolla ei ole todella väliä sillä hetkellä, ja toiminnantunne katoaa välittömästi, eikä luo intiimiä jännitystä. Huomasin myös joitain kirjoitusvirheitä siellä täällä, mutta en sen pahemmin. Collinsin valinta minäkertojana antaa mahdollisuuksia päästä todella Katnissin tunteisiin ja tapahtumiin, mutta hän tuntuu hahmona silti hiukan huteralta. Samalla se myös estää kaiken muun esittämisen, tässä on kyse vain Katnissistä, ei mistään muusta, ja muut hahmot on täysin unohdettava, mikä on valitettava seikka. Samalla tullaan ongelmaan, joka johtaa välttämättä myös siitä lähtökohdasta, joka Nälkäpeliä kohtaa. Kerromme minäkertojan näkökulmasta tarinan, jossa 24 nuorta käy toisiaan vastaan ja vain yksi voi selviytyä. Kirjan lopetuksen voi arvata hiukan liian helpostikin. Toivoin sormet ristissä, että Collins olisi ollut tarpeeksi lahjakas ja nerokas keksiäkseen tien tästä ulos ja päätyäkseen odottamattomaan ratkaisuun, mutta minut hän petti tässä. Nälkäpeli sisältää muutenkin vain harvoja yllätyksiä. Se antaa muutamia, mutta ne yleensä pilataan pian niiden jälkeen, eikä oikeaa jännityksen, petoksen ja yllätyksen makua saada pidettyä yllä. Kirjanloppu ja loppuhetket olivat mielestäni täysin typeriä ja vesitti muuten ”ihan ok” kuvan kirjasta. Collins tuo kuvioihin tekijöitä, joilla ei tunnu olevan mitään tekemistä millään ja lopussa yritetään luoda jännittävää lopetusta, mutta itse petyin siihen. Ja kirjan lopetus on palkittu erikseen. Kaiken kaikkiaan en voi ymmärtää mistä kirja on saanut niin paljon suosiota. Olen vahvasti sitä mieltä, että konsepti on hyvin mehukas, mutta siihen se jää. Collins hylkää taustoittamisen ja maailmanluonnin täysin, mutta hän ei myöskään luo mitenkään erityisen pidättelevää juonta tai hahmoja, eikä se ole edes shokeeraava, vaikka kyse onkin nuorista tappamassa toisiaan. Kirja on mukavan kevyttä luettavaa, mutta ei sen enempää. Tulen luultavasti lukemaan seuraavatkin osat, mutta niillä on paljon parannettavaa tästä osasta.

Vihan liekit alkaa varsin pian siitä, mihin ensimmäinen osa, Nälkäpeli jäi. Katniss Everdeen jatkaa päähahmona ja kertojana kertomaan elämästään ja kuinka Vyöhykkeillä ja Capitolissa käy. Tunnelma on alkanut kiristyä Katnissin tekojen jälkeen. Nälkäpeli on itse vihdoin ohi ja siirrymme sen jälkeisiin tapahtumiin, joissa Katniss joutuu olemaan osallinen. Laimean alun jälkeen kirja ottaa ilmaa siipiensä alle hyvin nopeasti ja nousee paljon korkeampaan tasoon kuin ensimmäinen osa koskaan pääsi. Vaikka olin aluksi skeptinen siitä, minne juoni suuntasi, niin Collins saa tehtyä siitä hyvän, paremman kuin Nälkäpelissä. Tällä kertaa mukana on todellisia yllätyksiä, joita lukija ei välttämättä odota, vaikkakin tietyt suuret kuviot ovat jo kaukaa nähtävissä. Katniss itse mainitsee näitä asioita ja käy niitä läpi, mutta niiden toteutusta pitkitetään hyvin pitkään, sillä hahmo itse ei ole siihen valmis. Olin kuitenkin hyvin tyytyväinen kirjaan, joka on mielestäni kaikin tavoin parempi kuin ensimmäinen. Kaikki ei ollut päivän selvää ja kirjassa on varmasti ainakin yksi täysin odottamaton ja suuri juonenkäänne. Myös Collinsin kirjoittaminen on parantunut selvästi. En enää huomannut niin paljoa kömpelöä ”minä tein” käyttöä, jota ensimmäisessä kirjassa oli valitettavan paljon (… minä ajattelen, minä sanon), mikä oli mukava yllätys. Muuten kielessä ei ollut pahemmin moitittavaa tai erityistä kehuttavaa. Kirjoitusvirheisiin en itse törmännyt. Kieli on perushyvää. Harmillisinta on kuitenkin ehkäpä se, että Collins ei vieläkään avaa maailman taustoja ja historiaa. Hän pääsee useammassa kohtauksessa vähällä, kun hän on jo esitellyt ne suurin osin ensimmäisessä kirjassa ja voi nyt vain ohittaa ne nopeasti. Tämä ei ole ollenkaan huono asia, vaan välttää tarinan turhan paikallaan junnaamisen, mutta olisin toivonut Collins sen sijaan kertovan jotain uutta maailmasta, jolla on paljon potentiaalia. Tämä potentiaali jätetään kuitenkin käyttämättä. Itse en näe kirjaa erityisesti nuorille suunnattuna, mutta merkkejä siitä on, mikä on muun muassa pakollinen kolmiodraama. Mielestäni tämä kolmen rakkaus ei oikein toimi ja Katnissin hahmo vaikuttaa hiukan epätodelliselta juuri hänen outojen mielenvaihtelun takia, jossa hän tuntuu vaihtuvan niin mielipiteensä kuin unelmansakin aina vähän väliä. Katniss sanoo sen itsekin, että häntä ei aihe kiinnosta tässä elämän vaiheessa, ja pakko myöntää, ei minuakaan kiinnostanut. Toki Collins sai muutaman tempun tehtyä suhteella, mutta yleisesti ottaen sitä näytettiin käytettävän enemmänkin vain kun sille oli tarvetta ja kun haluttiin vaihtaa juonen kulkua tai tuoda uuttaa lisäjännitystä. Collinsin toinen osa hänen Nälkäpeli trilogiassaan on kuitenkin paljon parempi, kuin ensimmäinen osa oli. Hän on saanut monia ensimmäisen osan virheitä korjattua, eikä enää vain ratsastanut loistavan konseptin selässä. Tässä tuo konsepti Nälkäpelistä onkin enää vain taustalla muistuttamassa mistä hahmot ovat, joten olin iloisesti yllättynyt, että Collins löysi silti, tai ehkä juuri sen takia, oikean, jännittävän juonen.

Collinsin luomana Nälkäpelin sarjan päätösosa Matkijanärhi on monella tapaa samanlainen kuin muutkin sarjan osat, eikä se välttämättä ole hyvä asia. Kirja on jaettu samalla tavalla kuin aiemmatkin, eli kolmeen eri osaan, joista jokainen pyörii yhden suuremman tarinan vaiheen ympärillä, ja jokaisen osan sisällä on omia lukujaan. Ensimmäinen keskittyy tarinan alustamiseen ja menneen kertaamisen, ja tekstillä kestääkin varsin pitkään ennen kuin se lähtee vasta kunnolla liikkeelle. Kolmas ja viimeinen osa on ehdottomasti kirjan paras ja jännittävin osa, minkä takia kirja onkin hyvä lukea loppuun asti kokeakseen parhaan mahdollisen mitä kirjalla on tarjottavana. Juonta itseä en paljasta, kuten kirjan takakansi tekee, tai ainakin kertoo mitä edellisessä kahdessa kirjassa on tapahtunut. Sen voin sanoa, että juoni jatkuu siitä, mihin se viimeksi suoraan jäikin, panokset kovenevat ja kaikki ajaa suoraan kohti kaiken loppua, mitä alusta asti on pohjustettu, eli aivan kuten tarinan viimeisellä osalla kuuluukin olla. Ja kirjan juoni taas… No. Se ei ole erityisen hyvä, kuten ei ole kirjan mikään muukaan ollut. Ne ovat perustasoa, ilman suurempia hienouksia. Juoni on paikka paikoin liian arvattava ja vaikka se saakin aikaa yllätyksiä, niissä ei ole tarpeeksi tehoa tuottaakseen mitään erityistä. Katnissin tarina ei ole koskaan ollut mitään erikoista ja nyt kaikki täytyy ratkaista, eikä mitenkään erityisesti. Tarina on pettymys. Se etenee epätasaisesti, toisinaan ei tunnu liikkuvan yhtään mihinkään, välillä hyppii suuria tapahtumia eteenpäin harppauksin. Kehenkään hahmoon ei ehdi luomaan minkäänlaista kiintymystä, eikä heidän tulevaisuutensa oikeastaan edes pahemmin kiinnosta. Sitten kun jotain suurta tapahtuu, niin se menee niin nopeasti, että tuntuu siltä kuin se vain ohitettaisiin ohi. Niin, ja se lopetus? Ei täytä minkäänlaisia odotuksia mitä kirja on asettanut. Kirjan loppuminen on väkinäinen ja nopeasti ryssitty, eikä siinä tunnu itse asiassa edes olevan pahemmin järkeä. Kirja on kirjoitettu samalla tavalla kuin aiemmatkin. Harvoin kuvaillaan tai selitetään mitään tarkemmin, ja paljon jätetään oman mielikuvituksen varaan kirjoittajan antamatta minkäänlaista vinkkiä millaisesta paikasta on kyse. Varsinkin kirjanalun miljöötä ei kuvailla tuskin mitenkään, mikä minua itseäni häiritsi suuresti. Samaten kirjasta voisi nostaa esille sen, ettei se muistuta tarpeeksi mitä tapahtui viime osassa, jatkuuhan se heti siitä. Varsinkin jotkut hahmot jäävät todellakin mysteereiksi, joita on vaikea muistaa mieleensä, kun heistä ei kerrota miltä he näyttivät. Osan hahmoista sain mieleeni vain, koska olin nähnyt ensimmäisen elokuvan. Ja kuten myös aiemminkin, niin ongelmaksi muodostuu Katnissin dominointi kertojana. Katniss kertoo tapahtumat, ja jos hän ei ole mukana, niin mitään ei tapahdu. Varsinkin alun tylsyyden aikana tapahtuu jotain, mikä voisi olla alkupuolen jännittävin tapahtuma, mutta koska Katniss ei ole kertomassa siitä, niin sitä ei toisin sanoen edes tapahdu. Ratkaisu on täysin naurettava ja typerä, eikä tätä edes selitetä muiden henkilöiden toimesta. Mitä kirja sitten on saanut oikein, on se että siinä on hyvin usean luvun jälkeen jonkinlainen juonenkäänne. Ne tekevät oikean efektin ja saavat lukijan haluamaan kääntämään sivua ja katsomaan mitä seuraavaksi tapahtuu. Seuraavan luvun ensi sivuilla Collins kuitenkin kumoaa koko käänteen tai pilaa sen niin, ettei sillä oikeasti olekaan niin suurta vaikutusta, kun saattaisi kuvitella. Lopputulos on se, että usean luvun jälkeen lukija saa pikkutyttömäisen kiljahduksen muka-jännästä käänteestä, vaikka tietää viimeistään ensi sivulle päästessään, ettei se oikeasti ole niin suurta, kun annetaan ymmärtää. Silti, kirja on keskivertoista luettavaa. Sitä lukee ihan mielellään, varsinkin jos on jo lukenut aiemmat osat. Toisaalta kirjaa ei voi sanoa yllättäväksi pettymykseksi, jos on lukenut aiemmat osat. Se on suurilta osin täysin samaa tavaraa kuin aiemmatkin, niin rakenteeltaan, juonenkäänteiltään kuin itse tarinan tasolta. Itse en pitänyt mitenkään erityisesti aiemmista, joten tämä koki saman kohtalon, ja ongelmat olivat suurelta osin samoja. Ehkä hiukan suuremmiksi ongelmat tekivät se, että sarja loppuu, eikä jatkoa ole jossa virheet voisi korjata. Jos nyt on mennyt jo lukemaan aiemmat osat, niin onhan se hyvä lukea sarja loppuun asti. Siinä on samat asiat kuin muissakin kirjoissa, niin hyvät kuin huonot. Erityistä päätöstä ei tule, mikä on suuri pettymys. Huomioitavaa ja yllättävää kuitenkin on kirjan raakuus tietyissä kohdin, joka saattaa nousta erittäin suureksi. Ihan kaikista nuorimmille tätä en voi siis suositella, vaikka nuortenkirja olisikin.

Ensimmäinen kirja, jonka luin McCarthylta, on maailman lopun jälkeen sijoittuva kirja, jossa päähenkilöinä on kaksi ihmistä, yksinkertaisesti mies ja poika. Heidän nimiään ei koskaan kerrota, eikä niillä olekaan väliä, mutta se kuvaa hyvin McCarthyn kirjaa ja hänen tyyliään. Kirja on äärimmäisen minimalistinen, siitä on karsittu kaikki ylimääräinen ja jäljelle jää vain kahden ihmisen tarina kuolleessa maailmassa. Kirjassa ei ole edes varsinaista juonta, mikä herättää epäilyksiä, mutta turhaan. Kirja on loistava. Tyyli on McCarthylla kaikki kaikessa. Tämä on erinomainen esimerkki siitä, että jos osaa kieliopin kunnolla, sitä voi rikkoa aivan miten tahtoo, ja niin McCarthy tekee, tavalla jota harva edes uskaltaisi. Ensinäkin kirjassa ei ole kappalejakoa ollenkaan, ja jos on niin hyvin harvoin. Lainausmerkkejä ei ole ihmisten puhuessa vaan se on ujutettu tekstiin samalla tavalla kuin mikä tahansa muu. Repliikin vaihto sentään on usein tehty kappalejaolla, mutta muuta jakoa ei erityisesti ole. Pilkkuja on kirjassa ehkä kymmenkunta, muuten McCarthy on jättänyt niiden käyttämisen pois. Ja erikoista kyllä, tämä kaikki toimii. Ja peräti hyvin. Tyyli onkin yksi asia, mikä McCarthy erottaa muista ja se luo täysin omalaatuisen tunnelman koko kirjalle. Tämä ei ole mitään, mitä olen ennen lukenut. Puhetta on vähän eikä siinä tosiaan ole lainausmerkkejä, eikä McCarthy selitä repliikkejä mitenkään, kuten ”hän sanoi hiljaa”, vaan on vain sanat mitä he sanovat. Ehkä se on juuri se, joka tekee niistä niin eläviä sanoja ja saa lukijan elämään tilanteen täysillä kirjailijan edes ohjaamatta lukijaa millään tavalla. Kuvausta on käytetty ja se vaihtelee, joskus kerrotaan koko maisemasta yksi tai kaksi pääkohtaa, joskus kuvaillaan tarkasti, mutta kuvailu on myös yksi onnistuneimmista kirjan osista. Ne luovat usein hyvin eläviä maisemia mieleen ja saavat lukijan elämään maailmassa, mikä on hämmästyttävää. McCarthy tuntuu tietävän juuri oikeat asiat, jotka kertoa luodakseen oikean maailman ja tunnelman. Kirjassa ei ole kunnollista juonta, ei perinteisellä tavalla. Se kertoo kahden ihmisen elämästä tässä maailmassa ja heidän pyrkimyksestä mennä aina eteenpäin kohti etelää. Mitä maailmalle on tapahtunut, keitä ihmiset ovat ja miten he tähän päätyivät, tai mitään muitakaan kysymyksiä ei käydä läpi, eikä niitä tunnu edes kaipaavan. Kirja keskittyy vain heidän kahden suhteeseen ja kuinka he etenevät ja yrittävät selviytyä maailmassa, joka on mennyt sekaisin. Me tiedämme tuskin mitenkään mitä muualla on tapahtunut, miten muut ihmiset pärjäävät tai mistään muustakaan kuin näiden kahden ihmisen elämästä, mutta se toimii. Itse pyrin kirjoituksissani laajaan kuvailuun kaikista ihmisistä ja näkökulmista, mutta tässä sitä ei edes kaipaa. Yksi McCarthyn ratkaisuista herättää kuitenkin minussa ristiriitaisia tuntemuksia: hänellä ei ole lukuja, vain kohtauksia, jossa on yksi kappale, ja sitten väli, jossa alkaa toinen. Suurimmaksi osaksi se toimii erinomaisesti, se jotenkin tuo tunnelmaa vielä enemmän kun meille annetaan vain vilauksia eri hetkistä heidän elämissään. Usein näiden väleissä voi olla tapahtunut päivä, joskus jos tapahtumat ovat tiiviimpiä, niin vain hetkiä. Ja siinä tulee se negatiivinen puoli, kirjaa on vaikea lopettaa kesken, koskaan ei tiedä, missä on hyvä hetki lopettaa ja jatkaa seuraavaksi. Kirja tuntuu olevan sellainen, että se on luettava alusta loppuun heti, ja vaikka se on lyhyt kirja ja lyhyesti kirjoitettu, niin tyylilliset valinnat tekevät siitä hitaan luettavan. Minä kun vielä haluan lukea kirjan aina luvusta lukuun, niin kuin kirjailija on itse sen tarkoittanut, niin koin paljon hankalia hetkiä keksiä oikea kohta lopettaa kirja. Tämä ei kuitenkaan ole iso ”ongelma”, vaan enemmänkin kannustaa lukemaan kirja jonakin päivänä alusta loppuun asti ja se luo edelleen sitä tunnelmaa mitä muu kirja tukee. Tunnelma onkin kirjan avainsana. McCarthy on luonut erinomaisen maailman ja hän osaa välittää maailman liittyvän tunnelman, sen harmauden ja synkkyyden, joka tulevassa on. Hän saa myös lukijan oikeasti huolehtimaan ja odottamaan mitä miehelle ja pojalle tapahtuu läpi kirjan ja kuinka he selviytyvät elämässä. Ehkä se onkin juuri suurin asia, McCarthy saa välitettyä sen surun ja elämisen vaikeuden tässä maailmassa, millaista on etsiä ruokaa ja varusteita, pelätä joka päivä elämänsä puolesta, toisina päivinä toivoa kuolevansa. Ja siinä McCarthy onnistuu täydellisesti. Suosittelen kirjaa todella paljon kelle tahansa. Se on erinomainen kirja kaikella tavalla, eikä vähiten sen erilaisuuden takia. Se rikkoo kaikkia sääntöjä, ja tekee sen mestarillisesti.

Vielä luku hetkellä tämä on uusin suomennettu osa Martinin eeppisestä fantasiasarjasta. Se jatkaa Westerosin tarinaa, mutta tavalla, joka saattaa kummastuttaa monia. Minua se ainakin ihmetytti. Kirja on tehnyt erikoisen valinnan siinä, että vain puolet sarjan hahmoista on osana kirjaa ja loput ovat täysin uusia tuttavuuksia. Tämä neljäs osa kertoo siis mitä puolille hahmoista tapahtuu, ja jo englanniksi julkaista viides osa kertoo, mitä toiselle puolelle tapahtui. Valinta herättää minussa hyvin ristiriitaisia tuntemuksia. Ensinäkin suurimmaksi ongelmaksi muodostui se, että lähes kaikki omista lempihahmoistani hylättiin tässä kirjassa ja pääsen jatkamaan heidän tarinaa vasta ensi osassa. Nyt taas olin pakotettu kuulemaan mitä mielestäni ”ei niin mielenkiintoisille” hahmoille tapahtui tällä aikaa, kun toisten hahmojen tarina ei etene ollenkaan. Kirja on massiivinen eepos, ja se on jollain tasolla ymmärrettävä ratkaisu. Martin on tuonut enemmän kuin koskaan uusia hahmoja joita hän vaihtelee ja käyttää täysin uudella tavalla, mikä on hieman outoa sarjan neljännessä osassa. Hahmoja on niin paljon, että jos Martin olisi lisännyt myös puuttuvat hahmot, tarina olisi liikkunut tuskin lainkaan eteenpäin. Silti nyt luettuani kirjan ja opittuani nämä uudet hahmot ja kuultuani mihin kaikkeen heidän tarinansa päättyi, haluan tietää miten heidän elämänsä jatkuvat. Osittain olen jopa unohtanut toiset hahmot. Nyt se onkin katkeransuloista päästä lukemaan ensi osassa vanhoista rakkaista hahmoista ja nähdä mitä heille on tapahtunut, kun taas tällä kertaa näiden toisten hahmojen tarina seisahtuu. Hyviä puolia tässä jaossa (sen lisäksi, että tarina pääsee etenemään), on se, että nyt kuulemme huhuja ja viestejä siitä, mitä muualla on tapahtunut, muttemme itse pääse sinne näkemään tapahtumia. Parhaimmillaan ensi osaa lukeissa siis muistaa huhut mitä on kuullut ja kirja tarjoaa siihen oikeat vastaukset siitä, mitä todella tapahtui muualla maailmassa. Toisaalta taas minua huolettaa se, kuinka paljon muistan heidän tarinoistaan? Tällä hetkellä varsin hyvin, mutta yksityiskohtia on niin paljon, että osa on voinut hyvin unohtua, eikä Martin pidä paljoa asioiden kertauksesta. Ja tällä kertaa minun on myönnettävä, että nuo yksityiskohdat alkoivat olla paikka paikoin jopa liian laajoja. Mielestäni tämä oli mahdollisesti yksi heikoimmista teoksista sarjassa, varsinkin lähes täydellisen kolmannen osan jälkeen. Hahmoja on hyvin paljon ja valitettavasti paikka paikoin tarina itse ei tunnu liikkuvan paljon minnekään, ei ainakaan tavalla, joka innostaisi lukijaa tietämään lisää. Yksityiskohdat myös laajenevat kun hahmot leviävät yhä laajemmalle kartalla ja heillä kaikilla on omia juoniaan, hahmoja ja historiaa. Kirjassa on jopa useita osioita, joissa Martin selittää vain miten usean sukupolven perimisjärjestys vaikuttaa tapahtumiin. Tällainen panostus on täysin mahtavaa ja antaa vain lisää kuvaa kuinka suuren maailman Martin on luonut, mutta pidemmän päälle se ei ole erityisen kiinnostavaa. Kirjan hahmoilla on aina ollut jotain tekemistä toisien kanssa, ovathan he samassa maailmassa taistelemassa samaa sotaa, mutta tällä kertaa hahmot vaikuttivat irtonaisemmilta kuin ennen. En löytänyt heistä samanlaista yhteyttä kuin aiemmissa, jotka olivat joko samassa paikassa tai menossa samaan paikkaan tai vain ajattelivat samoja asioita. Hahmot ovat jo täysin omissa maailmoissa ja heillä on omat ongelmansa ja osittain se tuntuu olevan usean eri hahmon eri tarinat, ei yksi tarina monesta eri näkökulmasta. Uudet hahmot ovat muutenkin hyvä ja huono asia. Ne tuovat aina yhtä makeaa uutta tietoa tarinaan ja samalla antavat uuden näkökulman, kun Martin kertoo samoja asioita useiden ihmisten silmin. Nämä kaikki ovat plussaa, mutta osien hahmojen tarinat ovat yksinkertaisesti tylsiä eivätkä ne tunnu etenevän juonta eteenpäin. Korppien kestit on joka tapauksessa loistava kirja. Se jatkaa erinomaista fantasiasarjaa, mutta tällä kertaa sarjan taso käy hiukan alempana. Tarina ei tunnu etenevän nopeasti ja osa asioista ovat vain puuduttavia, eivätkä vaikuta erityisen kiinnostavilta tai edes merkityksellisiltä. Tarinan massiivisuus alkaa tulla vastaa, kun hahmot levittäytyvät kaikkialle ympäri karttaa, eikä heitä enää yhdistä se, että he ajavat samaa asiaa. Odotan innolla sarjalle jatkoa, vaikkakin minulle jäi hiukan laimea maku suuhun. Kolmas osa oli täydellinen jatko sarjalle, mutta Korppien kestit tuntui kuin kirjan pituiselta rauhalliselta jaksolta, jossa vedetään henkeä kaiken toiminnan keskellä. Kirjassa ei ollut sitä samaa kiveksistä huomiota repivää juonta eikä juonenkäänteitäkään ollut pahemmin, ei ainakaan erityisen hyviä, kun kolmas osa oli yhtä kääntyilevää juonta. Samalla kun miettii, niin Korppien kestien laimeus pahenee vain siinä, että alkuperäinen neljännen ja viidennen osan julkaisuaika oli kuusi vuotta, ennen kuin tarina jatkuu jälleen, eikä viiden vuoden odotus kolmannen osankaan jälkeen ollut varmasti mitään miellyttävää. Siksi toivonkin nyt seuraavalta osalta paljon, suureksi osaksi sitä, että se jatkaa jännittävää tarinaa samalla otteella kuin aiemmat osat.

Ennen Revolverimiestä (alkuperäisesti Gunslinger, mikä on muuten satoja kertoja parempi) olin lukenut Kingiltä vain hänen Kirjoittamisesta. Halusin kuitenkin lukea jotain muutakin Kingiltä, pidinhän Kirjoittamisesta –teoksen sisällöstä eniten siitä tarinapohjaisesta osuudesta, jossa King kertoo lyhyesti elämänkertansa. Pidin Kingin kirjoitustyylistä ja se vaikutti varsin jännittävältä. Onhan King myynytkin miljoonia ja tehnyt kymmeniä teoksia, joten siinä on vain lisää syytä lukea häneltä. Päätin sitten aloittaa jollain oikein hyvällä teoksella, ja Wikipediassa mainittiin, että Kingin mielestä Revolverimies on hyvin mahdollisesti hänen paras teoksensa. Pakkohan se sitten oli lukea. Olin kuullut Musta Torni sarjasta, mutten tiennyt siitä mitään, edes sitä, että se on Kingin teos. Tutkiessani etukäteen Revolverimiestä, uskon saaneen jonkinlaisen kuvan, vaikken halunnutkaan paljastaa liikaa itselleni. Lainasin kirjasta sen ”uudelleen kirjoitetun version”, jossa on Kingin sanojen mukaan muutama ylimääräinen kohtaus, mutta silti kirja on hyvin lyhyt, itse tarina osuus vain hieman yli kaksisataa sivua. Kingillä on kirjassa esipuhe, jossa hän kertoo kirjan kirjoittamisesta, kuinka sai inspiraation Hyvät, Pahat ja Rumat elokuvasta ja Taru Sormusten Herrasta, ja kuinka hän halusi yhdistä nämä kaksi teosta mahdollisimman eeppisellä tavalla. Kuva mielessäni oli valmis. Kirjan kannessa on vielä kuva Revolverimiehestä loputtomalla aavikolla, ja tiesin, mistä on kyse. Mutta kun en tiennyt. Kirja oli kaikkea muuta, kuin osasin odottaa, ja outoa kyllä, se oli minulle kirjan huonoin puoli. Ennen kuin aloitin kirjan, minulle muodostui niin vahvat mielikuvat siitä, mitä tulen lukemaan, että se häiritsi minua, kun odotuksiini ei vastattu. Tämä on ensi kerta, kun näin on käynyt, mutta kirja kärsi hyvin paljon omien mielikuvien takia. Oma mielikuvanihan oli, että Revolverimies tarpoo loputtomalla aavikolla mustapukeisen miehen perässä, kertoen ehkä samalla mitä on ennen tätä tehnyt. Hän on vähä sanainen ja hiljainen, aivan kuten on myös mystinen mustapukuinen mies, joka kiusaa koko jossain edessäpäin lukijaa ja Revolverimiestä. Kingin oma versio on kutakuinkin näin, viimeinen Revolverimies jahtaa mustapukuista miestä aavikolla ja selvitämme samalla hiukan, mitä on aiemmin tapahtunut. Minun kuvani kuitenkin Kingin Revolverimiehen persoonasta ja käyttäytymisestä oli erilainen ja niin ikään jotkut tapahtumat, mitä hän kohtaa. Eikä kyse ollut pelkästään, että kirja ei vastannut omaa mielikuvaani, vaan en pitänyt ylipäätänsä kirjan esitystavoista joissain kohti. Osa asioista vaikutti hiukan lapsellisilta ja naurettavilta, ja varsinkin mustapukuisen miehen salaperäinen imago tuhotaan mielestäni täysin hyvin nopeasti. Kirja on myös yksinkertaisesti outo. Siinä on outoja tapahtumia ja Kingi sekoittaa niin todellisen maailman kuin omankin maailmansa tavalla, jossa lukija jää hyvin sekavaan tilanteeseen, jossa ei oikein tiedä minkälainen maailma kyseessä on, mitä historiaa sillä on ja missä kaikki tapahtuu ja miksi. Olen varma, että näihin kaikkiin kysymyksiin haetaan vastauksia myöhemmissä osissa, mutta minua niiden puute häiritsi. En saanut vahvaa kuvaa maailmasta koko kirjan aikana. Historiaan viitataan aina vähän hyvin epäselvästi, eikä Kingin luomaa todellisen maailman ja hänen oman maailmansa sekoita tunnista miksikään. Kingi rikkoo kaikki muitakin rajoja. Hänen kerrontansa ja tekstinsä on paikoin varsin outoa. Hän sekoittaa erilaisia sanastoja todella paljon. Yleisesti teksti on varsin perussanastoa westernille, mutta välillä hän iskee puhumalla fosforin värisellä aineksella tai muulla yhtä oudolla sanalla, joka ei tunnu kuuluvan millään tavalla muiden sanojen joukkoon. Samanlaista on havaittavissa kirjan aiheissa, joissa Kingi alkaa puhua maailman kaikkeudesta ja sen merkityksistä, sekä muista yhtä sekavista ja raskaista aiheista. Mielestäni ne eivät jotenkin tuntuneet kuuluvan tai sopivan kirjaan. Olin saanut siis hyvin erilaisen käsityksen Kingin eeppisen fantasian ja westernin. Siinä on mukana vähän kaikkea, oikeaa nykyaikaa, hänen omaa maailmaansa, fantasiaa, westerniä, taikuutta ja henkiä, jotain kauhua ja todella unenomaista, kerrontaa, jonka itse näen enemmänkin sekavana. Teoksessa oli hyviä kohtia, mutta mielestäni siihen oli tungettu liian paljon liian erilaisia aiheita, eikä lopputulos antanut minulle teosta, josta saan hyvän, selvän kuvan. Liian moni asia jäi epäselväksi, eikä avautunut kunnolla, että olisin jäänyt haluamaan kuulemaan lisää maailmasta. Itse perusjuonikin vaikutti kömpelöltä paikkapaikoin, ja lopullinen tunnelmani oli hiukan sekava.

Paolini aloitti Eragonin kirjoittamisen viisitoistavuotiaana ja sai sen valmiiksi noin kuusitoistavuotiaana, mikä on huikea saavutus. Kirja on paksu, siinä on paljon hahmoja, omaa historiaa ja juonikin sieltä löytyy. Se, että nuori on kirjoittanut niin laajan teoksen, on hyvin kunnioitettavaa, mutta siihen Eragon jääkin. Eragon on nuoren kirjoittaman tarina, ja se loistaa koko kirjan ajan. Kirja alkaa nuoren pojan, Eragonin löytäessä kiven, joka paljastuukin lohikäärmeen munaksi, josta syntyy Saphira lohikäärme. Eragonin elämä on muuttunut ikuisiksi ajoiksi ja hän on uusi lohikäärmeratsastaja. Tästä alkaa Eragonin koko kirjan kestävä seikkailu, joka jatkuu seuraavissa osissa. Juoni on itsessäänkin jo hyvin arvattava, lähes jokaisen fantasia ja muun kirjallisen clicheen kokoelma. Juonenkäänteet voi nähdä satojen kilometrien päästä, eikä se yllätä millään tavalla, vaan lukija enemmänkin odottaa, koska Paolini sanoo ääneen sen, mitä jo tiedämme. Juoni myös kattaa hyvin tavallisen reitin kun seikkailemme koko Paoliniin luoman maailman lävitse suuren seikkailun takia. Mutta juoni ei ole Paoliniin pahin ongelma. Toki se on ennalta arvattava, clicheinen ja, no, yksinkertaisesti huono aina välillä, mutta se onnistuu myös viihdyttämään aina aika ajoin. Lukija tietää mitä tulee tapahtumaan, mutta kirjassa on jokin oma viehätys. Juoni on selvästi nuori ja fantastisen poikamainen. Siinä ei ole sitä syvyyttä ja mysteerejä mitä useammista kirjoista on odotettavissa. Nuorille kirja on varmasti aivan hyvä, niille, jotka eivät osaa odottaa ja vaatia niin suurta, kuin itse olen oppinut. Kuitenkin, verrattuna esimerkiksi nuorten kirjaan Harry Potteriin, Eragon ei kehtaa tulla edes samaan kaupunkiin. Paolini suurimmaksi ongelmaksi osoittautuu itse kirjoittaminen, jota hän ei vielä ole kirjaa tehdessä selvästikään hallinnut. Kirja on täynnä kömpelöitä lauseita ja esittämistapoja, jotka häiritsevät jopa kehnoa juonta enemmän. Kohtaukset hyppivät ja muuttuvat täysin oudosti Paoliniin kirjoittamisen mukaan ja aiheuttaa tilanteita, joissa nauroin lähes ääneen kirjan virheille. Dialogi on tökeröä ja niin on myös sen esittäminen. Paoliniin kieli on lyhyesti sanottuna kauheaa luettavaa. Lähes jokaiselta sivulta löytyy jonkinlainen kömmähdys ja pahimmillaan, se voi kestää koko luvun tai kohtauksen. Haluan nostaa vielä Paoliniin erinomaisen nimeämisen taidon, joka sai minussa myös aikaan hillittömiä naurunpurskahduksia. Paolini on käyttänyt lähes jokaisen hahmon nimeämiseen jotain ei-perinteistä nimeä, joten täältä et tule löytämään Thomasia tai Johnia. Hahmojen nimet ja varsinkin paikkojen nimet, ovat täyttä koomista kultaa, jotka vaikuttavat suuresti siltä, että Paolini on kirjoittaessa nukahtanut näppäimistönsä päälle, pyörinyt hiukan ja herätessään huomannut osuvansa kultasuoneen keksittyään uuden nimen. Sama komiikka jatkuu Paoliniin oman muinaiskielen kanssa, jota hahmot puhuvat. Paolini on tehnyt huikean saavutuksen niin nuoreksi, mutta siihen saavutus jää. Ehkä kirja toimii nuorelta nuorelle, mutta itse en huomannut pitäväni kirjasta. Juoni itsessään oli varsin arvattava ja kömpelö, mutta kielen ongelmat olivat suurin kirous, joka piti kirjaa otteessaan, valitettavasti alusta loppuun.

Clive Barkerin Veren kirjat on sarja novellikokoelmia, joista viides osa on toiseksi viimeinen. Kauhukirjailijana Barker tietää kyllä mitä tekee, mutta hän tekee valitettavasti myös hölmöjä virheitä. Kokoelman suurin ongelma on sen tason suuri vaihtelu; neljästä novellista yksi oli erinomainen, kaksi hyviä ja neljäs oli sysihuono. Itse tein vielä sen virheen, että aloitin kolmannesta novellista, Baabelin lapset, joka oli lyhyin ja sain vastaani kokoelman huonointa antia. Baabelin lapset ei edusta kauhua kuten muut tarinat, vaan siinä on enemmänkin yhteiskuntakriittistä sävyä, joka särähti korvaan erittäin epämieluisasti ja jätti miettimään, miksi tämä teksti on täällä. Onnekseni jatkoin lukemista, sillä ensimmäinen novelli Kielletty sisältää todellista kauhua. Novelli on pitkä ja ehkä siinä on hiukan liikaa alustusta, mutta lopullinen tulos on erinomainen. Toinen ja viimeinen novelli, Madonna ja Lihaa ja verta, ovat kumpikin hyviä, niissä on yliluonnollisuutta sekä kauhuelementtejä, mutta molemmat kaatuvat siinä kohti, kun Barker tuo jopa liian paljon epäluonnollista. Tuloksena hän luo lukijan mieleen mitä epätodellisempia ja sairaampia kuvia, mutta nämä eivät luo kauhun tunnelmaa, vaan enemmänkin jäävät häiritsemään. Novellit ovat pitkiä luettavia ja yhdellä istumalla voi mennä yli tuntikin, mutta onneksi jokainen novelleista on jaoteltu hyviin pätkiin, josta sen voi lopettaa. Kirjoitettu kieli on myös hyvää, joskin hölmöjä huudahduksia siellä täällä esiintyy, eikä huutomerkkiä tarvitse käyttää aina niin paljon, sillä se näyttää lähinnä koomiselta. Veren kirjat jättää hyvin epätasaisen maun suuhun, eikä siitä osaa oikein päättää pitääkö vai ei. Parhaimmillaan se luo todella karmivia kauhukuvia, jotka todella saavat lukijan tuntemaan jännitystä ja pelkoa, mutta vain yhdessä tämä tunnelma jatkuu loppuun asti, kaksi novellia pilaa sen vetämällä asiat liian yli ja yksi novelli ei edes muistuta kauhua. Jotain lyhyttä ja nopeaa lukemista tai kauhua etsivälle kirjaa voi suositella.

Jo legendaarisen maineen saanut Yön ritari, englanniksi Dark Knight Returns, joka kuvaa tarinaa paljon paremmin, on Frank Millerin itse kirjoittama ja kuvittama. Tarina kertoo eläkkeelle jääneestä Bruce Waynestä, joka ei ole pukenut Batmanin pukua päällensä kymmeneen vuoteen. Hän on vanha, mutta kaipaa yhä Batmania, ja nyt kun Gothamissa riehuu uusi jengi Mutantit, on Waynen aika palata kaduille. Tarina on julkaistu alun perin neljässä osassa, johon myös kirja on jaettu. Osat ovat pitkiä, lähemmäs 50 sivua, ja lukeminen on hidasta sillä kuvia ja tekstiä on yhdellä sivulla todella paljon. Kun kirjalle sitten löytää aikaa, niin se on todella sen veroinen, itse koin varsinkin ensimmäisessä osassa kylmiä väreitä, mitä en ennen ole kokenut kirjallisuudessa. Ensimmäinen ja toinen osa kertovat hyvin yhtenäisen tarinan, kun kolmas taas aloittaa hiukan eri raiteilla. Kaikki kuitenkin soljuu yhteen, vaikkakaan ei täysin suoraan, ja kokonaisuus on todella jännittävä Batman tarina, jossa juonenkäänteitä ja tapahtumia kyllä löytyy. Kolmas ja neljäs osa liikkuvat välillä oudoissa tapahtumissa, ja kun tulevien tapahtumien alustaminen aloitettaan hyvin ajoissa lukija jää ensin ihmettelemään mistä tästä kaikesta on kyse, toisinaan jopa liiaksi, mutta lopulta kaikki langat vedetään yhteen. Itse koin toisen ja kolmannen osan välissä pienen notkahduksen tarinan rytmissä, mutta pian päästään takaisin toimintaan. Yön ritari on täydellinen esimerkki siitä, että kuvitettu romaani todella voi olla sitä, kuvitettu Romaani. Kuvia on sivuilla paljon, toisinaan pelkkiä kuvia, mutta niin on myös tekstiäkin. Yön ritari löytää täydellisen tien kuvien ja tekstien väliltä. Tekstiä on ihana lukea, se kertoo juuri oikean tarinan, henkilöiden tunteet ja ajatukset, mitä maailmassa tapahtuu, ja kuvat tukevat tätä kaikkea näyttäen hahmot liikkeessä ja missä he ovat. Toisinaan saattaa olla vain kuvia, ja ne kertovat oman tarinan yhtä hyvin kuin tekstikin. Tarina olisi toiminut hyvin myös ”perinteisenä” kirjanakin, mitä tukee lopussa oleva pelkästä tekstistä koostuva vaihtoehtoinen käsikirjoitus. Teksti on erittäin mieluisaa luettavaa, Brucen film noir -tyyliset ajatukset ovat varsinkin miellyttäviä. Dialogi on myös erittäin onnistunutta. Tekstiä lukee mielellään ja sitä jää toisinaan jopa toivomaan lisää, mutta kuvat hoitavat saman työn yhtä korkealla tasolla. Negatiivinen puoli tekstissä on toisinaan suomennos, joka koskee onneksi lähinnä vain jengiläisiä, mutta ehkä sitäkin pahempi virhe, sillä he vaikuttavat kahta tyhmemmältä puhuessaan siitä ketä ”jänöttää”. Kuvien tyyli vaihtelee erittäin yksityiskohtaisesta ja dramaattisesti lähes tulkoon sotkuiseen luonnokseen, johon uskoisin itsekin pystyväni. Siltikin kuvat luovat oikean tunnelman, eikä mikään kuvista todella vaikuta rumalta, sotkuisuus tuntuu kuuluvan niille kuuluviin kohtiin. Toisaalta taas välillä saamme vastaan häikäisevän kauniita kuvia, jotka haluaisi omalle seinälle julisteiksi. Taide Yön ritarissa onkin todella onnistunutta, ja vain muutamissa kohdissa muutama hutaistu yksityiskohta iskee silmään, mutta muuten tunnelma on yleisesti todella hyvä. Ainoat ongelmani kirjassa liittyivät ajoittaiseen sekavuuteen kun aletaan puhua globaalisti maailmasta tai tapahtumat vaihtelevat erittäin vilkkaasti, yleensä jopa yhden sivun sisällä hahmo, aika ja paikka voi vaihtua useampaankin kertaan. Onneksi näistä on usein helppo päästä nopeasti takaisin kärryille. Batmanin puku on myös toisinaan huvittava, sillä vielä tässä kohti hänellä on sininen puku, eikä nykyinen tummahaarniska. Yön ritari on ansainnut paikkansa legendan maineena, ja onhan tarina rankattu lähes jokaisessa asteikossa ensimmäiseksi tai toiseksi. Yön ritari löytää täydellisen harmonian kuvien ja tekstin välille, joita molempia on runsaasti, ja niitä seuraa erittäin mieluisasti. Tarina on yllätyksellinen ja oikeasti hyvä, eikä vain kymmenes tekosyy saada Batman taistelemaan, koska konnat ovat konnia. Batman ja muut tutut hahmot vilahtavat ruudulla ja luovat yhden parhaista lukemistani Batman teoksista. Yön ritari on taideteos, ja sitä voi suositella lämpimästi kaikille, jotka haluavat kokea parhaan mitä sarjakuvilla on tarjottavana.

Viisi painajaista oli varsin lyhyt luettava, luin sen vain muutamissa tunneissa. Sivuja on kyllä jonkun verran, mutta tekstiä ja nähtävää ei niinkään, joten sivut kahlaa nopeasti läpi. Oletin ensin, että Viisi painajaista viittasi viiteen eri lyhyt tarinaan, mutta kyse oli yhdestä isosta tarinasta. Aluksi käytiin läpi mitkä Tony Starkin viisi painajaista ovat, mutta vaikka painajaisten sisältöä oli juonessa, itse painajaisia ei sen enempää käsitelty. ”Oikea” juoni, johon painajaisetkin kyllä liittyivät, kertoo kun ensimmäisessä Ironman elokuvassa ollut Obidah Stane, Stark Industrusien toinen omistaja, kuoli Starkin kädestä, kun hän meni hulluksi ja yritti vastavuoroisesti tappaa Starkin, ja nyt tämän poika haluaa kostaa tämän. Tarina ei pahemmin sykähdyttänyt tai herättänyt mitään tunteita, toisin sanoen varsin tavallinen supersankari tarina ja se muistutti varsin paljon elokuvien juonia, valitettavasti. On yksi suuririkollinen, joka saa mieleensä tuhota Tonyn ja hänen koko maailmansa. Tarina käy sitten läpi sitä kuinka yritetään ensin selvittää se, kuka rikollinen ja sitten löytää tämä kunnes koittaa viimeinen eeppinen taistelu. Ei mitään uutta auringon alla. Tarina ei kuitenkaan lopu siihen, vaan vielä tämän jälkeen tulee kohtauksia Hämähäkkimiehen kanssa kun tämä ja Ironman tekevät juonen jälkiselvittelyä. Vaikka oli hauska nähdä supersankareiden kohtaavan, se ei sopinut muuhun tarinaan, ja loppu tuntuu hiukan pakkoväännöltä muutamalla kymmenelle ekstrasivulle. Vaikka juoni ei tuokaan mitään erityisen uutta, niin se ajaa asiansa, moni supersankari tarina pyöriikin näin yksinkertaisen idean ympärillä. Siksi kirjan huonoin puoli olikin sen taide. Kirjassa on muutamia todella kauniita kuvia, mutta suurimmaksi osaksi ne ovat parhaimmillaan keskinkertaisia tai jopa rumia. Ympäristöt ovat yleensä täysin mitättömiä, tyhjä seinä tai lattia, ja toisinaan ympäristöksi on otettu jotain oikeasta elämästä, valokuva maapallosta tai kaupungista. Ideana hauska, mutta tässä se ainakaan toiminut hyvin. Myös hahmot, heidän asennot ja liikkeensä ovat kömpelöitä ja rumia. Niissä on jotain outoa sekoitusta tietokoneella tehtyä ja piirrettyä, ja lopputulos on näiden kahden jyrän alle jäänyt autistilapsi. Stark itsekin näyttää usein latinolta, ja vaikka hahmot tietenkin näyttävät erilaisilta kuin elokuvassa, olin järkyttynyt miten Pepper Pots, jota Gwyneth Paltrow näyttelee, on tehty huippumalliksi. Kirjaa mainostetaan elokuvan nähneille, mutta se sisältää joitain asioita, joita ei välttämättä tajua pelkkien elokuvien nähneenä. Esimerkiksi vaihe, jossa Kostajat on, miten Stark sitä johtaa ja mikä ihme edes YPKVV on, ei selitetä. Muuten kirja on kaiken kaikkiaan keskinkertainen opus. Ei se mikään ihmeellinen teos ole, mutta sen kahlaa läpi alle pariin tuntiin, jos Ironman on valkokankaalla iskenyt kunnolla sydämeen. Suurimmaksi ongelmaksi muodostui taide, sillä tässä formaatissa juonella itsellään ei mielestäni niin paljon väliä ole, ja sille voidaan antaa anteeksi, kunhan kuvat ovat miellyttäviä seurata, eikä tässä näin ollut.

Lovecraft kuuluu samaan kastiin lähes legendaarisiin mittoihin kohonneissa kirjailijoissa, kuten Edgar Allan Poekin. Siinä missä Poeta pidetään visionäärinä ja edelläkävijänä lukemattomissa eri genreissä, on Lovecraftin asema täysin kauhussa. Kokoelman ensimmäisessä osassa on nimikkokertomus Kuiskaus pimeässä ja seitsemän muuta eri pituista tekstiä. Harva teksteistä kuitenkaan voidaan pitää lyhyenä novellina, sillä useat teksteistä ovat monia kymmeniä sivuja pitkiä ja sisältävät paljon luettavaa. Novelleissa on yliluonnollista kauhua, jotain käsittämätöntä, minkä ympärille juoni ja itse kauhu rakentuvat. Tämä onkin yksi kokoelman suurista vahvuuksista, sillä useat novelleista kertovat Cthulhun myytistä ja sen laajasta tausta. On hauskaa lukea toisistaan irrallisia novelleja, joissa mainitaan samoja asioita ja yksittäiset, irtonaiset palaset alkavat muodostaa hitaasti yhden eheän kokonaisuuden. Cthulhun maailma on mielenkiintoinen ja täynnä kultteja, olioita ja toisia maailmoja, ja niistä kuulee mielellään lisää saadakseen tietää enemmän. Kaikki tarina eivät kuitenkaan liity Cthulhuun, vaan ovat täysin omia kauhutarinoitaan, kuten tarina miehestä, joka jäi hautaholviin loukkuun ja edustaa perinteisintä kauhua, jossa on yllättävä lopetus. Lovecraftin teksti on vaihtelevaa laadultaan. Hän kirjoittaa erittäin pitkiä lauseita, joka toisinaan tuntuu huomaamattomalta, mutta vähänkin väsyneenä muuttuu vaikeaselkoiseksi. Lovecraft maalaa laajoja kuvia niin maisemista kuin historiastakin, ja toisinaan tämä maalailu tuntuu jopa liialta ja juoni jää taka-alalle. Suurin virhe, minkä Lovecraft tekee, on että hän poistaa koko kauhun tunteen liioittelemalla tavalla, joka muuttuu varsin nopeasti jopa koomiseksi. Lähes jokainen yllättävä käänne saa päähenkilön ”lähes pyörtymään säikähdyksestä” tai sitten edessä olevat näkymä on jotain, mitä meidän maailmamme ei voi käsittää eikä asioita uskalla enää edes ajatella. Sama ongelma kohtaa niitä kohtia, kun pääsemme harvinaisen kerran näkemään itse hirviön. Lovecraft kuvailee näitä niin käsittämättömiksi ja vieraiksi, ettei niitä voi ottaa tosissaan tai edes kunnolla kuvitella, useat hirviöt kun ovat vartalot täynnä tuntosarvia, suita ja hampaita, karvaa ja silmiä. Nuo virheet ovat valitettavia, sillä Lovecraft muuten maalaa hyvinkin uskottavia maailmoja, joissa todellinen kauhu voisi muuten onnistua. Teksti etenee usein liian hitaasti, eikä mitään konkreettista tapahdu, mikä sai lukemisen tuntumaan hiukan työltä ja odotuksen tuntumaan ärsyttävältä. Oli Lovecraftin luomat maailmat ja historia miten kauniita ja yksityiskohtaisia tahansa, tarinan on liikuttava eteenpäin. Kokoelman onnistunein osuus on Cthulhu tarusto, ja siitä lukeminen eri yhteyksissä ja eri ihmisten kokemina on mielenkiintoista ja hauskaa, ottaa näin eri palasista selvää mistä on kyse. Lovecraftin teksteissä voi aistia siinä olevan potentiaalia kauhulle, mutta valitettavasti lopputulos ei ole onnistunut hitaan vauhdin ja lähes koomisen liioittelun takia. Mikään teksteistä ei kuitenkaan ole varsinaisesti huono, niitä on miellyttävä lukea, mutta kauhua niistä ei irti saa.

Carrie on merkittävä teos useastakin syystä. Se on aikamme ehkä suurimman ja tuotteliaimman kirjailijan Stephen Kingin ensimmäinen julkaistu teos, joka nosti hänet pinnalle kirjailijana. Sen lisäksi se on pirun hyvä kirja. Carrie on teoksena jo niin vanha ja syvälle populaarikulttuuriin juurtunut, että lähes kaikki tietävät edes pätkiä siitä, usein juuri niitä rajuimpia kohtauksia. Teos kertoo nimikkohenkilöstä Carriesta, tytöstä jota on kiusattu koko elämänsä koulussa ja jota kotona vainoaa syvästi uskonnollinen äiti, ja siitä mitä tapahtuu, kun hän huomaa omaavansa yliluonnollisia kykyjä, ja saa tarpeekseen. Tarina on häiriintynyt, iljettävä ja kuvottava niin henkisesti kuin fyysisesti, ihmiset tekevät kauheita tekoja ja ajattelevat kauheita asioita, niin, että lukijaa itseäkin häiritsee, mutta se ei ole pelkkää lukijan kiusaamista. Se on erinomaisesti jaksotettu kirja, joka osaa kiusata lukijaa alusta loppuun asti ja pitää lukija jännityksessä. Kirja on kirjoitettu puoliksi perinteisen romaanin tyylin, mitä henkilöt tekivät, ja puolet kirjasta on otteita kirjeistä, kirjoista, tutkimuksista ja todistajanlausunnoista, joita kirjan juoneen liittyvät. Kerronta vaihtelee tiuhaan tahtiin, välillä otetaan tarkempi kuvaus lähelle ja välillä vetäydytään kauemmaksi seuraamaan koko kuvaa. Tyylin vaihto tekee tekstistä yllättävän, mutta tärkeimpänä se on loistava juonielementti. Siinä missä perinteinen kerronta kertoo yhdestä hetkestä, otteet kertovat tuon kerrotun hetken jälkeisestä ajasta, ne siis on tapahtunut jo itse kirjan juonen jälkeen. Näissä otteissa King paljastaa meille mitä on tapahtunut, mitä siis on tulossa tapahtumaan, vähän kerralla. Hyvin pian alusta lähtien lukijalle paljastuu mihin kaikki tulee päätymään, mutta tarkalleen miten ja millä tavalla, jää epäselväksi. Keino on loistava ja saa lukijan janomaan lisää ja lisää, sitä haluaa tietää tarkalleen ja yksityiskohtaisesti mitä oikein tulee tapahtumaan. Kirjan kirjoitustyylistä huomaa jo, että kyse on Kingistä. Vuosien saatossa hänen tyylinsä on kuitenkin hieman muuttunut ja kasvanut, varsinkin viittauksia oikeaan elämään ja populaarikulttuuriin on vielä varsin vähän, mikä omasta mielestäni oli vain hyvä asia, mutta juuret tähän hetkeen on jo selvästi nähtävillä. Tyyli on vapaa ja jopa riehakas, kesken lauseiden saattaa tulla sulkuja, joissa esitetään henkilön ajatuksia, ja asiasta toiseen voidaan hypätä täysin lennossa, mutta lukijan tajuttua idean, pysyy tarinassa kokoajan mukana. Carrie on kauhunmestariksi tituleeratun kirjailijan esikoinen, ja siitä voi jo ymmärtää Kingin suosion. Kaikessa häiriintyvyydessään se on loistava teos, joka sisältää niin ihmismielen pohtimista, kiusaamista, katkeroitumista ja vihaa, sekä paljon kiiteltyä jännitystä ja kauhua. Sen erikoinen tyyli sekoittaa tapahtumat otteisiin kirjoista ja todistajanlausunnoista luovat yhdessä loistavan kerronnan, mikä saa lukijan haluamaan tietää mistä on kyse. Itse suosittelen kaikille kirjaa luettavaksi juuri näiden syiden takia, ja kyllä, se on yksi klassikoista, mutta silti on hyvä pitää mielessä, että se on yksi Amerikan useimmiten kieltämä kirja kouluissa, olkoon se sitten pois työntävä tai rohkaiseva tekijä.

HUOMIO kirjan lukijoille: Lyhyesti sanottuna, tämä on vain niille, jotka haluavat lukea verta hyytävää jännitystä George R. R. Martinilta. Hänen tarinansa, Nahanvaihtajat, on ainoa joka tästä kokoelmasta kannattaa lukea, ja se myös kannattaa. 110 sivuinen pienoisromaani sijoittuu sateiseen kaupunkiin, jossa on tehty juuri epäillyttävä murha. Yksityisetsivä Randin ystävä Willie pyytää tätä selvittämään tapausta, joka on kaukana puhtaasta. Valitettavaa kyllä, Kingin ja Simmonsin novellit ovat täyttä kuraa (tämä King fanilta). Molempien kaksi ensimmäistä, lyhyempää novellia ovat hyvin sekavia ja loppuvat epätyydyttävästi. Herrojen jälkimmäiset novellit ovat taas ainakin puoliksi liian pitkiä, eivätkä sisällä oikeita kauhuelementtejä, tai oikeastaan mitään muutakaan järkevää. Vaikka Simmonsin ja Kingin osioista haluaisi pitää, on se hyvin vaikeaa. Martinin lyhyt romaani on taas taattua laatua, toki suomennos on vanha ja hieman köykäinen, mutta itse tarina tykittää kunnolla vauhtia. Sitä suosittelen ehdottomasti. 2/5 - Simmons ja King 4/5 - Martin