Uinu, uinu, lemmikkini
Alkuteos ilmestynyt 1983. Suomentanut Pirkko Talvio-Jaatinen. Kannen kuva: Gerald Grace. Sidottu, kansipaperi. – 3. painos 1989, kansi: Tiina Heikkonen, nidottu. – 10. painos 2010, uusi kansikuva, nidottu. – 11. painos 2017, kansi: Juri Patrikainen, sidottu. – 12. painos 2019, elokuvakansi, nidottu.
World Fantasy -palkintoehdokas 1984, Locus-palkintoehdokas 1984. Horror Writer Association’s Top 40 Horror Book of All Time.
Nuori perhe muuttaa romanttiseen taloon kaupungin laitamille – nuori lääkäri Louis Creed, hänen sievä vaimonsa Rachel ja heidän kaksi lastaan. Tutkimusretket talon ympäristössä johtavat heidät metsään hautausmaalle, jonne kylän lapset ovat haudanneet kuolleita lemmikkejään. Tunnelma paikalla on merkillinen. Ja yöllä Louis saa uneensa vieraan: kammottavalla tavalla kuollut potilas tulee hänen luokseen, he kulkevat polun Lemmikkien hautausmaalle, hautojen taakse mustaan tuntemattomaan... Aamulla Louisin vuoteella on multaa ja havunneulasia.
Mikä enää on totta, mikä kuvittelua?
Perheen rakas kissa Church jää auton alle. Louis kantaa pienen ruumiin metsän hautausmaalle – ja eteenpäin – jonnekin... Ja Church on elossa, uusi outo Church. Louis on joutunut lähelle voimia, joita seudun vanhat intiaaniasukkaatkin ovat kammonneet. Ja kun isku osuu keskelle hänen omaa perhettään, hän epätoivonsa ja uuden aavistuksensa ajamana koettaa kääntää ajan kulun taaksepäin maksoi mitä maksoi. Se yritys vie hänet keskelle painajaista, keskelle tuonpuoleisen kammottavimpia varjoja, ihmisen käsityskyvyn rajan taa, sinne mistä ei palata samana kuin ennen...
”Kauhistuin itsekin kirjoittaessani romaaniani... se avasi mustia syvyyksiä, joissa en haluaisi enää toiste käydä...” – Stephen King
”Pahuus on kirjassa kulissien takana, ja sitä rakennetaan niin hitaasti ja vahvasti, niin hienolla rytmillä, että sille on pakko antautua.” – The Guardian
”Ylittää pelkän hyvän jännityksen antamat väristykset – Lukija, varo. Tämä kirja on niille, jotka uskaltavat ottaa pelon pelkona.” – The N.Y. Times Book Review
Stephen King
Stephen King (Yhdysvallat, s. 1947) on tuottelias ja suosittu kauhukirjailija. Kingin monissa teoksissa on havaittavissa selvä sanoma: joskus kohteena on perheväkivalta, joskus vanhusten huono kohtelu, joskus yleinen suvaitsemattomuus ja heikompien sortaminen.
Kingin perhe asui eri paikkakunnilla, kunnes he muuttivat pysyvästi Mainen Durhamiin. Koululainen Stephen luki innokkaasti EC Comicsin kauhusarjakuvia ja alkoi kirjoittaa itse tarinoita. Stephen valmistui lukiosta vuonna 1966 ja opiskeli englantia Mainen yliopistossa, mistä valmistui vuonna 1970. Vuonna 1971 hän avioitui Tabitha Sprucen kanssa. King työskenteli englanninopettajana ja hankki lisätuloja kirjoittamalla lehtinovelleja.
Kirja-arvioita
"Uinu, uinu, lemmikkini" on ehdottomasti lukemisen arvoinen teos. Mielestäni sen ansiot ovat kuitenkin muualla kuin kauhukokemuksessa. King rakentaa henkilöhahmonsa uskottaviksi, tarinaa taustoitetaan mukavasti paloilla amerikkalaisesta kulttuurista ja kuvailu on niin elävää, että kirjan tapahtumat tulevat hyvin lähelle lukijaa. Juoni käynnistyy viivytellen, jopa laahaavan hitaasti, ja kauhuelementit antavat odottaa itseään pitkälle, vaikka tavallaan tietoisuus siitä, että jotain pahaa tulee tapahtumaan on koko ajan läsnä. Ehkä kirja suola onkin tässä pahan odotuksessa eikä niinkään siinä, kun oikeasti alkaa tapahtua.
Ihan ensiksi täytyy tunnustaa, että tätä arvostelua kirjoittaessani suhteeni teokseen ei ole mikään objektiivisin mahdollinen - pitkälti tunnesyistä. Tähän tuli tutusttua ensimmäistä kertaa joskus alakouluaikoina pitkälti äitini kautta - ei suinkaan ainoa tutustuttaminen, josta voin hänelle jälkikäteen olla korvaamattomassa kiitollisuuden velassa. Ellen aivan hakoteillä ole, tämä on kuitenkin vasta kolmas kerta, kun kyseisen opuksen luen - nyt vihdoin ikiomana kopionaan. Paljon oli sellaista, jota muistin, mutta ehkä yllättävänkin paljon olin myös unohtanut. Oli kai siis aikakin palata jälleen Creedien perheen pariin.. Tässä on oikeastaan kaikki kohdallaan. Tunnelma on.. heikoimmillaankin jäätävä. Kingin omien sanojen mukaan, hän "kauhistui itsekin tätä kirjaa kirjoittaessa". Sitä ei todellakaan ole vaikea uskoa. Näin synkeää kamaa ei liene ollut aivan mutkatonta suoltaa uloskaan. Kuolema on läsnä kouriintuntuvammin, mitä ehkä kaipaisi - eikä se seikka, että dilemma ihmisestä itsestään leikkimällä elämän ja kuoleman herraa, ainakaan kevennä ilmapiiriä. Kerronta on mitä soljuvinta, King ei tällä kertaa liikoja jää "jaarittelemaan", sivumäärä tuntuu juuri täydelliseltä tälle teokselle - tosin kerronta lähtee liikkeelle huomattavsti jouheammin kuin esim. Hohdossa, jossa vain aavistuksen verran enemmän sivuja - kummankin tyylin mies haliitsee. En näe mitään syytä olla antamatta tälle vähempää kuin täysiä pisteitä. Ei ihme, että romaani nauttii lähes kulttisuosiota - tämä on ehdottomasti klassikostatuksensa ansainnut ja lukeutuu kirkkaasti paitsi Kingin parhaimpiin teoksiin, myös kauhutarinoiden terävään kärkikastiin.
Stephen King on sijoittanut tarinansa yllättäen Maineen, mutta tällä kertaa emme saa päähenkilöksemme juoppoa kirjailijaa, vaan lääkärin, joka muuttaa perheineen uuteen kaupunkiin. Siinä missä King on usein onnistunut kuvaamaan lapsia (Ruumis, Hohto, Pedon sydän...) tämän kirjan kohdalla en antaisi kymppiä. Louis Creed itse on ihan okei, mutta muu perhe ei juuri sympatiaa kerää. Tätä asiaa hieman pelastaa perheen naapurissa asuva vanha ukko Jud, josta pidin. Se, pelottaako jokin kirja, on hyvin yksilökohtaista. Uinu, uinu lemmikkini ei mielestäni ollut erityisen pelottava. Jännitystä söi kirjan ennalta-arvattavuus. Viimeisilläkään sivuilla tapahtumat eivät olleet erityisen kauhistuttavia, vaikkakin makaabereja. Kirja kuvaa myös mielen murtumista, joka mielestäni tapahtuu vähän turhan nopeasti ollakseen uskottavaa. Ei sillä, että olisin välttämättä halunnut lukea tätä kirjaa pitempään. Yhtäkaikki, Uinu, uinu lemmikkini on silti viihdyttävä ja vetävästi kirjoitettu teos, jonka maailmaan on helppo uppoutua ja todella nähdä asiat mielessään. En siis millään tavalla kadu tätä lukukokemusta, vaikka kirja ei lempparehin lukedukaan.
Jos yleisimmin kysytään Stephen Kingiä lukeneelta henkilöltä, mikä on ehdottomasti se "oikeasti" pelottava teos, vastaus on yleisesti se kirja, jonka arvostelua nyt tälläkin hetkellä luet. Jopa King itse on väittänyt Uinu, uinu, lemmikkini -kirjan olevan kauhistuttavin luomuksistaan ja sitä tehostaakseen on herra kertonut aikoinaan harkinneensa sitä, että julkaisisiko tarinaa koskaan kaikkien luettavaksi. No ollakseni rehellinen: vaikka en yleisesti ottaen pelkää Kingin kirjoihin sisältämiä kauhujuttuja – luen yleisesti ottaen Kingiä vain viihdetarkoituksessa – on Uinu, uinu, lemmikkini edes jossain määrin maineensa veroinen: tietyt hetket olivat todellakin kylmääviä ja joskus hyytävyys oli paikoin läsnä. Yleisesti tiedetään, että Stephen Kingin tarinoissa jokin onneton hahmoraukka saattaa menettää henkensä kertomuksen aikana ja kuolema tuntuu muutenkin olevan osa sitä juttua. Tällä kertaa King kirjoittaa yleisesti ottaen teeman olevan kuolema. Kuolema tuntuu ujuttautuvan rivien välistä vähän väliä, enkä nyt vain tarkoita, että kuoleman kohtaisi aina joku henkilö vaan myös vertauskuvallisesti/symbolisesti tuntuu kuolema saavan oman hahmottumansa, esim. kirjassa silloin tällöin mainittu "Oz Suuli ja Hilmuinen" näkyy ainakin minun silmissä ehdottomalta kuoleman hahmottumalta. Ja eikö ole ironista ajatella, että päähahmomme Louis Greed on lääkäri, joka voi olla altis ammattinsa vuoksi kokemaan jonkun ihmisen elämän sammumista? Kirja etenee omasta mielestä paikoin tiiviinä, mutta vielä alkupäässä tunnutaan ehkä hieman junnaavan paikoillaan, vaikka tietääkin sen olevan rauhallisesti etenevää tunnelman luontia ja henkilöiden perinpohjaista esittelyä. Vaikka jo romaanin alkupuoliskossa tapahtuu ja paljon, voin tunnustaa sen olleen kirjan ehdottomasti hitain ja tahmaisevin anti. Jo puolivälin jälkeen tapahtuu melkoisesti ja meno on jo hieman sutjakkaampaa. Muutenkin tunnelma on erityisen vahva ja paikoin melankolinen, joten jos olet herkkä lukemaan paikoin masennukseenkin taipuvia asetelmia niin sitten ehdotan harkitsemaan kirjaan tarttumisen kannalta, sillä hyvän mielen kertomuksesta ollaan enemmänkin kuin kaukana. Yleensä olen olettanut Kingin paksuimmissa tarinoissa lopun pilaavan kaiken, mutta tässä on juuri oikea loppu, minkä tämä teos tarvitsee: lyhyen puoleinen ja reippaasti etenevä, mutta tunnelman luonnin kannalta vahva ja äärimmäisen lohduttoman puoleinen. Entäs sitten epilogi? Värisyttävää, kerta kaikkiaan. Suosittelen kyllä tutustumaan, jos haet oikeaa kauhua ja haluat Kingiä ennestään lukemattomana päästä ymmärtämään perinpohjin, mistä se kirjailijan "Kauhun kuningas" -titteli on lähtöisin. Vielä loppuun kirjan suomennoksen nimi. Vaikka alkuperäisnimi Pet Sematary on mainio, tuntuu suomennoksen nimi antavan pienet alkuväristykset kirjaa aloittaessa.
- Stephen King- Uinu, uinu, lemmikkini 3/5 pistettä – kauhu, jännitys, yliluonnollinen – noin 450 sivua Kingin kauhuteos kertoo nuoresta lääkäristä, joka muuttaa perheineen uuteen kotiinsa työn perässä. Siellä Creedin perhe tutustuu naapureihin, vanhaan Judin ja tämän Norma vaimoon, joista tulee heille hyvät ystävät. Uusi ympäristö tuo mukanaan tapahtumia, joita Creedit toivovat voivansa kääntää tapahtumattomiksi. Tämä voisi olla esimerkiksi lyhyt ja ytimekäs takakansiseloste kirjan tapahtumille. Kirjan juoni näin kerrottu tiiviisti paljastamatta liikaa ja jättäen tilaa myös yllätyksille. Jos aiotte lukea kirjan, ettekä ole kuulleet siitä muuta, pysykää tuossa juoniselosteessa. Kirjan alkuperäinen takakansi paljastaa tapahtumia vähintään puoleen väliin kirjaan, ja jos laskee yksi plus yksi, niin saa koko kirjan selville. Itse en lukenut takakantta, huolimattomuuttani ja ehkä hieman ajattelin, ettei se olisi hyvä idea. Luettuani kirjan katsoin takakannen ja olin järkyttynyt kuinka paljon kirjasta paljastetaan. Kirjan alkupuoli, siis reippaat puolet kirjasta, ehkä jopa kolme neljäsosaa, on kerrottu takakannessa. Vasta aivan kirjan loppupuolella alkaa itse tapahtumat rullailla nopeaa vauhtia, ja silloin otetaan kunnolla irti kaikesta mitä on tähän mennessä odotettukin tapahtuvan. Ja vaikka takakantta ei olisikaan lukenut ja lukija olisi avoinna kaikille mahdollisille yllätyksille, kirjan alku ei luo mitään suurta jännitystä tai yllätystä. Kirjan alku on hidas ja tahmainen, se vaikuttaa alustavan kaikkea liikaa ja se yrittää vakuuttaa lukijalle, ettei mitään kauhua oikeasti edes ole. No, siinä se onnistuukin, kauhua ei alussa ole. Muutamia tapahtumia tapahtuu, jotka ovat jänniä ja outoja, mutta sitten tulee puolet pidempi jakso, jossa ei ole yhtikäs muuta kuin Creedien perhe-elämää. Se on vasta kirjan loppupuoli, jossa päästään itse asiaan, jota King on alustanut jo pidemmän aikaa. Miten asiat menevät kyllä yllättävät ja viimeiset sata - viisikymmentä sivua ovatkin varsin jännät ja niitä on hauska lukea. Tämä olisi kuitenkin voinut tulla paljon aikaisemmin, tai sitten alkua olisi voinut muuttaa ja luoda sinnekin jännitystä. Mitä sitten oikein tapahtuu, no, joidenkin mielestä se saattaa ollakin kauheaa, mutta itse huomasin olevan varsin tunnoton tapahtumille. Ehkä olin saanut odottaa sitä jo liian kauan, en jännityksessä ja kiihkeästi odottaen, vaan sormeani naputellen ja toivoen kaiken käyvän nopeammin. Loppu onkin ehdottomasti kirjan parasta antia, muuten kirjassa on vain muutama huippukohta, jotka unohdetaan liialla paljon täytetapahtumia. Kingin olisi mielestäni pitänyt tiivistää ja kiihdyttää tapahtumia, tai luoda sitten joitain muita kohtia, joissa jännitys pysyy yllä. Itse kirjoitustyyli on varsin omaperäistä, vaikkakin Kingimäistä, tai näin oletan muutaman hänen kirjan lukemisen perusteella. Toisinaan on uskomattoman pitkiä virkkeitä, joiden ei usko koskaan loppuvan. Kingi vain hyppii syiden, jonka takia laittaa piste, yli kuin trapetsitaitelija ja pitkittää matkaansa pidemmäksi ja pidemmäksi, kunnes henki loppuu. Nämä ovat tietenkin henkilökohtaisia mielipiteitä, ja jotkut näistä ylipitkistä virkkeistä olivat mielestäni mukavia, osa ei niinkään. Sen lisäksi Kingi käyttää väliviivoja, sulkuja ja kursivointia harvinaisen paljon ja oudolla tavalla. Puhujakin muuttuu usein oudoissa kohtaa, ensin on kaikkitietävä-kertoja, sitten ollaan henkilön mielessä, ja sitten jo keskustellaan lukijalle ja hahmolle. Nämä ovat ajoittain hyvin hämmentäviä. Kingi on myös selvästi ajatellut tarinan selvästi läpi ja tutkinut materiaalia. Tämä on myös mielipideasia, mutta itse tunsin tämän enemmänkin pätemiseksi, kuin todella juoneen liittyväksi. Parasta ja tärkeintä tietenkin on, että Kingi osoittaa tietävänsä lääkärinä olosta, onhan päähenkilö Louis lääkäri. King kertoo monia asioita lääkärintyöstä ja sairaista, mutta nämäkin venyvät joskus hiukan turhiksi selonteoiksi. Samaten on hahmojenhistoria, joka on paikoittain jopa turhan tarkkaa, kun Louis muistelee tapahtumia, ja King laittaa sulkuihin missä se tapahtui ja minä vuonna, kun hän oli käynyt tätä ja tätä koulua. Nämä havainnot eivät tarkenna kuvaa mielessä, vaan tuntuvat enemmänkin kyljessä Kingin kyynärpään tökkäisyltä, että katso, kyllä minä tiedän millaisen elämän hahmoni ovat käyneet läpi. Kaiken kaikkiaan King kirjoittaa varsin hyvin. Hänellä on omalaatuinen tyyli, siitä ei pääse yli eikä ali. Hän välillä menee todella outoihin vertauskuviin ja alkaa käydä itsensä kanssa jotain todella eriskummallista vertauskuvaa, symboliikkaa tai jotain maailmaa muuttavaa ideaa läpi, jossa lukija ei oikein tiedä mitä tehdä, pysyäkö mukana vai ei. Toiset tykkäävät, toiset eivät. Itse olin vähän välimaastossa, toisinaan King teki todella hyviä havaintoja, toisinaan vähemmän hyviä, ja pyörittelin silmiäni ajatellen miten tämä nyt tänne pääsi tai jatkuu. Tuomiona kirja on ihan kiva. Ei sen parempi, muttei se mikään huonokaan ole. Siinä on paljon parannettavaa juonenosalta, eniten tempolta, joka on aivan liian hidas. Sitten on tietenkin Kingin oma kirjoitustyyli, mutta tätä ei voi nähdä ongelmana, vaan siitä joko tykkää tai ei. Kirjassa oli hyviä kohtia, joissa todella pidin siitä, ja loppu oli varsin kiihkeää tykitystä, mutta silti siitä puuttui paljon. Välillä sai odottaa koska King pääsee oikein asiaan, mitä hän tuntui välttelevän vähän liiaksikin. King kuitenkin pääsi siihen lopulta, ja siellä hän teki parhaan työnsä. Kun hän vain olisi juossut matkansa sinne ripeämmin, sillä itse koin tapahtumien alustamisen liian pitkäksi ja hitaaksi, enkä hitaasti kytevänä sytytyslankana, jonka odotin henkeäni pidätellen palavan loppuun. Niin, ja vielä lisäksi: Lähdin itse lukemaan kirjaa koska haluan kokea voiko kirjalla luoda kauhua, ja no, jos vielä ei ole selvää, tämä ei ollut ainakaan se kirja. Jatketaan siis metsästystä.
Uinu, uinu, lemmikkini on yksi Kingin tunnetuimmista töistä, mikä ei ole ihme. Pidin teoksesta paljon, koska se on kirjoitettu todella tehokkaasti. Kirjailija keskittyi lukijan kauhistuttamiseen ja onnistui tässä hyvin. Lemmikkini on puhdasta horroria ja todennäköisesti pelottavin mieheltä lukemani romaani. Kirja piti hyvin otteessaan, vaikka kerran oli pakko jättää lukeminen kesken, kun tuli liian häiriintynyt olo... Lemmikkini ei ole mikään lyhyt opus, mutta tapahtumat kerrotaan tiiviisti. King loistaa pelottavan tunnelman esittäjänä, toimintaa löytyy vasta aivan tarinan lopusta. Kirjailija kuvaa erityisen hyvin vanhemman ahdistusta pienen lapsen kuoltua. Uinu, uinu, lemmikkini on parhaita Kingiltä lukemiani romaaneja ja saa arvosanaksi vahvat neljä tähteä.