Khosmar

Alkujaan tutustuin Eddingsiin isosiskoni kautta, kun hän suositteli minulle Belgarath -velhon tarinaa, mutta jota en lukenut koskaan sataa sivua pidemmälle sen tuhdin koon ja nuoren ikäni takia. Myöhemmin yli 20 vuoden ikäisenä päätin sitten tarttua kyseisen kirjailijan kirjoihin uudestaan, mutta aloittaa ihan siitä, mistä Eddingsin tunnetuin fantasiataru alkujaan alkoi, eli Belgarionin tarusta. Kiven vartija alkoi omasta mielestäni ihan ok-tasoisesti, melko tiivistetyn oloisella jumaltarustolla, joka toimi jonkin tasoisena prologina. Kirjan ensimmäisessä luvussa kohtaammekin tarun päähenkilön Garionin, joka on – kuten perinteisessä fantasiassa yleensäkin – orpo ja kokematon, joka asuu Pol-tätinsä luona Sendarian kuningaskunnassa. Tässä vaiheessa alku tuntui hieman hitaanlaiselta, kunnes omasta mielestäni yksi kirjan parhaista hahmoista, herra Susi astuu kuvaan. Kun olemme päässeet Garionin neljäntoistavuoden ikään, alkaa viimein tapahtua, sillä tietyn tapahtumaketjun seurauksena hämmentynyt Garion löytää itsensä vaaralliseen retkeen tempautuneena mukanaan Pol-täti ja herra Susi. Matkalla kohdataan uusia, seurueeseen mukaan liittyviä henkilöhahmoja, josta Silkki -niminen varasti mielenkiintoni täysin. Tämän jälkeen homma etenee hitaanlaisesti vielä pitkään kirjan puolivälin jälkeen, kunnes päästään pohjoisten Tserekkien maille. Silloin alkoi mielenkiinto taas herätä ja useisiin kysymyksiin alettiin viimeinkin vastata, joista tärkemmät olivat ehdottomasti Garionia koskevat. Omasta mielestäni ensimmäinen kirja on oikein toimiva aloitus viisiosaiselle saagalleen. Toisin kuin aiemmin lukemani kirjasarja Lloyd Alexanderin Prydainin kroniikoista, tässä puolestaan Eddings luo taidoillaan oikeanlaiset tunteet hahmoilleen ja ympäristö on paljon enemmänkin kuin pelkkää harmaata kulissia. Ainoa ehkä pioinen miinus puoli, jonka kirjasta voin löytää on kirjan keskiväli, jossa alkoi pitkäveteisyys paistamaan. Suosittelen ehdottomasti muitakin tähän menneessä Eddingsiä vierastaneita tutustumaan kyseiseen kirjaan, sillä tämän ei pitäisi jättää niin kylmäksi.

Luin vähän aikaa sitten Gummeruksen tekemän suomipainoksen tästä tarinasta, jota olin jo hyvin kauan himoinnut päästä lukemaan. Periaatteessa Frankenstein oli minulle oikeastaan tuttu 30-luvun Universal-elokuvista Boris Karloffin tulkintoina, mutta silloinkin olin täysin tietoinen itse Mary Shelleyn kirjoittamasta, lähes 200 vuotta vanhasta tarinasta. Ja eräänä päivänä otin itseäni niskasta kiinni, metsästin viimein kirjahyllyni kokoelmaan alkuperäisteoksen ja aloin lukemaan. Kirja yllättää jo heti sillä, että se alkaa kirje-tyylisellä prologilla, mutta kun kirjan todellinen päähenkilö ilmestyy tästä alkuasetelmassa kuvaan, hypätään ajassa reippaasti taaksepäin tarinan todelliseen alkuun. Päähenkilöä Frankensteinia kuvastetaan mielenkiintoisesti kertomalla tämän alkuperästä, lapsuudesta ja henkilöhahmon mielenkiinnoista, jotka ovat ratkaiseva siihen kohtalokkaaseen juonenkäänteeseen, mikä tekee yhäkin tarinasta legendaarisen. Välillä kirjaan tuli mukaan hieman tunnelmaa heikentäviä suvantokohtia, joista huomasi silloin tällöin Shelleyn silloisen naiivin maailmankuvan, olihan hän tätä tarinaa kirjoittaessa 18-vuotias. Onneksi tarinaa jaksettiin pääasiassa pitää tunnelmaa yllä, jolloin lukijaa saa riittävästi virikkeitä jatkaa tarinaa keskeyttämättä. Voisin sanoa, että tarinan toinen tärkeä henkilö, se kuuluisa Frankensteinin rakentama hirviö, on luonnollisesti mielenkiintoinen jo ennen kuin kirjaa on edes aloitettu, mutta nyt ymmärsin kunnolla, miten kirja ja vanhat leffat olivat kuin yö ja päivä toisiin nähden. Lisäksi hirviötä ei niinkään kuvattu täysin tunteettomana pahoista teoistaan huolimatta vaan hänen tekojaan ja ajatuksiaan voi ymmärtää ja hahmoa itseään voi sääliä, vaikka emme kaikkia hirviön tekoja ehkä hyväksyisikään. Tämä luo väistämättä erikoisen asetelman luojan ja luomuksen välillä, mistä syntyy vahva jännite juonelle. Kokonaisuutena sanoisin tarinan olevan mahtava! Hieman jouduin rehellisyyden nimissä rokottamaan pisteitä niistä pikku suvantokohdista, mutta pääasiassa tarina on sopivan mitoitettu ja rytmitetty, sekä mieli pysyy virkeänä. Vaikea kuvittella, että näin vanha kertomus – joka syntyi Shelleyn ja hänen ystäviensä Geneven järven rannalla järjestetystä leikkimielisestä kilpailusta keksiä paras kauhutarina – jäisi historiaan suurena teoksena ja samalla kuin jonkinlaisena profetiana, muuttumaan ajankohtaiseksi nyt kun elintensiirrot ja ihmiskirurgia ovat melkeinpä arkipäivää.

Joskus sitä voisi kuvitella, että vanhaan klassikkoon ei kannattaisi sorkkia ollenkaan jatkokertomuksen muodossa, oli sitten kirjailija sama tai ei. Ja kun puhutaan Hohdosta, tuosta yhdestä arvostetuimmista ja ylistetyimmistä kauhuklassikoista Stephen Kingin kirjallisella uralla monen muun mestariteoksen ohella, niin voin hyvin kuvitella monen ihmisen – minä mukaanlukien – nousseen varpailla, kun Tohtori Uni -niminen jatko-osa uutisoitiin. Mutta vaikka pahinta pelkäsin, oli myös odotukset kohtalaisen suuret ja pakkohan se oli päästä näkemään, miten King jatkaisi Danny Torrancen tarinaa. Kirjan alku oli hieman hidas ja se vaati hieman kärsivällisyyttä päästä tarinan keskivaiheeseen, jolloin Danny ja toinen "hohtava" henkilö Abra kohtaavat, minkä jälkeen mielenkiinto nousi monta astetta ylös. Älkää ymmärtäkö väärin, myös alkuun mahtui kiintoisia hetkiä, mutta romaanin alkupuolisko perehtyi ehkä liiaksi rakentamaan aasinsiltaa Hohdon tapahtumista tämän Tohtori Unen nykyhetkeen. Se kutakuinkin onnistui, mutta vasta puolivälissä mielenkiinto kasvoi niin että jaksoi lukea monta sataa sivullista yhteen putkeen, kun taas alkupuoliskossa välillä väsyi muutaman kymmenen sivun jälkeen. Mutta alku ja keskikohta ovat kumminkin ne kirjan hienoimmat hetket siinä missä loppu tuttuun tyyliin jää jälleen latteaksi. Nyt ei tullut täysin semmoista loppukoitoksen fiilistä ja hieman enemmän olisi toivonut lopulta. Tavallaan osasin odottaakin tätä, sillä yleensä Kingin kirjat lopsahtavat usein loppupuoliskoilla joko yrittämällä liikaa tai liian vähän. Daniel "Dan" Torrance ja Abra Stone ovat koko kirjan tärkeimmät valttikortit. Dannyn kasvua nuoresta täysikäiseen on kiehtovaa seurata ja Abran voimakkaammat kyvyt jaksoivat hämmästyttää. Myös muitakin mielenkiintoisia hahmoja mahtui mukaan, mutta jostain syystä pahikset (huomaa monikko) jäivät hyvistä rakenteista ja yrityksistä huolimatta vähän valjuiksi. Tuli vähän tunne kun tällaisia olisi jo aiemmin nähnytkin. Vaikka kirjasta jäi paikoin hyviä fiilinkejä, ei King minusta suoriutunut tämän jatkokertomuksen kohdalla niin hyvin kuin olisi odottanut. Vaikka antamani pistemäärä ei näytä niin huolestuttavan heikolta, niin onhan siitäkin kenen tahansa helppo tajuta, että jatkon tekeminen täydellisyyttä hipovalle Hohdolle oli ehkä turhankin iso riski.

Painajainen (tai Salem's Lot, kuten sitä alunperin nimeään) lienee niitä omia luetuimpia Kingejä kenties ei-niin-tuhdin koon takia. Lisäksi kirjoituksellisesti huomaa, että tämän on kirjoittanut nuori Stephen King, sillä se vaikuttaa yksinkertaisen oloiselta. Lisäksi vampyyriaiheeltaan tämä on sitä perinteistä, vaikkakin se melkein 40 vuotta ilmestyttään saattoi kuulostaakin mullistavalta. Itseäni mikään noista edellämainituista ei lainkaan haittaa, painottaakseni kirjoituksen alkua siitä, kuinka tämä on niitä, joita olen lukenut useampia kertoja. Siksi, että se on vaan niin perhanan viihdyttävä. Lisäksi tämä on kaikista Kingin tarinoista ehkä se ainoa, jossa pikkukaupunkikuvaus sen joka päiväisistä rutiineista on kuvattu erinomaisesti. Kirjailija itse on myös myöntänyt kirjan kuuluvan yhteen omiin suosikkeihin juuri tuon maininnan takia. Lisäksi kirjan hahmot ovat yksinkertaisia, mutta silti riittävän herkullisia seurata. Miksi en siis anna täysiä pisteitä? No se hyvän ja pahan välinen viimeinen kohtaaminen jäi jälleen laimeaksi, Kingillä kun on jotenkin tapana saada alun ja keskivaiheen kiinnostavaksi kun taas loppu selviytyy korkeintaan olankohautuksella. Mutta lukuunottamatta tuota seikkaa suosittelen ehdottomasti lukemaan tämän, jos Kingiin et ole tutustunut aiemmin, mutta tarvitset melkein kevyttä lukemista näin aloitukseksi. Loppuun vielä tietämättömille: löytyy kaksi tarinaan perustuvaa minisarjaakin, joista sitä vanhinta suosittelen erityisemmin.

Se. Yksinkertainen nimi, sivuja määrältään yli 1000. Täällä Suomessa kahti jaettu ja äärimmäisen harvinainen teos Stephen Kingiltä. Ja todella, TODELLA arvostettu romaani. Kun itse tutustuin nuorena tähän kertomukseen, oli se erikoisempi sisällöltään mihin olin aiemmin tottunut Kingiltä. Paljon henkilöhahmoja, paljon tapahtumia, paljon yksityiskohtaisuuksia ja paljon aika hyppelyjä vuoden 1958 ja vuoden 1985 välillä. Paljon absurdeja ja surrealistisia asioita ja paljon väkivaltaa, rivouksia ja muita varpaille nostattavia juttuja. Ja tietenkin Se, se kaikista pahin. Oliko se sitten hyvä juttu alkujaan? No jaa, nuorena junnuna tämä oli aika turruttavaa ja väsyttävää. Jutut olivat enemmän aikuismaisia ja tiettyihin aikaväleihin kuuluneet ajankohtaisuudet käsitteinä vieraita. Kirjan luku oli yhtä raskasta kuin olisi kävellyt kilometrin lyijykengissä ja tätä melkein loppupäässä hyppi sivuja yli vain saadakseen sen loppumaan nopeammin. On se nuoren mieli joskus hämmentävää, kun kaikkien näiden vuosien jälkeen sain kirjan pitkän metsästyksen tuoksinnassa käsiini ja aloin kahlata saamaa juttua toistamiseen. Sillä tämä on yksi parhaimpia lukemiani ja omistamiani Stephen Kingejä koskaan! Yleensä King juuttuu usein siihen ongelmaan, että kaikki täytyy aina selittää ilman että se palvelee täysin tarinaa. Nyt juttu ei haittaa ollenkaan, sillä se vain kasvattaa romaanin eeppistä luonnetta kuvatessa pienen mutta pelottavan ilmapiirin omaavaa Derryn pikkukapunkia. Hahmokuvailutkin ovat jälleen onnistuneet ja se näkyy parhaiten kiusatuista lapsista koostuvassa "Häviäjien kerhosta": änkyttävästä Billistä, lihavasta Benistä, astmaattisesta Eddiestä, vitsailevasta Richiestä, tummaihoisesta Mikesta, juutalaistaustaisesta Stanista ja porukan ainoata naisosapuolta edustavasta Beverlysta. Heitä säälii ja heidän vuokseen tuntee riemua toisiinsa tutustuttua ja heidän välisten suhteitensa muututtua jotain ystävyyttä suuremmaksi, jonkin korkeamman voiman muovaamaksi. Jälleen Stephen King osoittaa kokeilullisuuttaan, sillä nyt kirja loikkii 27 vuoden välein päähenkilöiden lapsuudesta aina heidän aikuisuuteen asti. Rytmitys toimii loistavasti ja eeppisyyden tunne senkun kasvaa ympyrän sulkeutumista muistuttavien fiiliksien johdosta. Myös pahis on eeppisin ikinä tuhansineen olomuotoineen, vaikutusvaltoineen ja järkyttävine mittaluokkineen. Kukapa ei tuntisi kauhua olennosta, joka Derryn alla viemäreissä muhitessa pitää kaupunkia lumovoimassaan ja harrastaa silloin tällöin lasten murhaamista ja syömistä kylmäävässä klovinin hahmossa? Siispä aika ikimuistettava myös on myös Se. Alku on tehokas – jo itsessään melkeinpä mestariteos – ja loppu yllättää olemalla myös kerrankin hyvä, mikä tapahtuu aika harvoin Kingin tarinoissa. Eli eiköhän tämä ole selkeästi täyden pisteen arvoinen juttu, jonka jokaisen vähäänkään kauhusta diggaavan tulisi tutustua lämpimien suosittelujeni johdolla. No okei, jos jokin miinus on pakko löytää, niin kyllä löytyy myös: kirjan suomennos voisi olla yhtenä niteenä julkaistu eikä tuolla tavoin törkeästi kahti jaettuna, etenkin kun toinen osa on selkeästi sivumäärältään lyhyempi ja paksuudeltaan ohuempi kuin ensimmäinen osa. Pikkuvinkki Tammelle, jos joskus uusintapainos suunnitelmissa.

Jos yleisimmin kysytään Stephen Kingiä lukeneelta henkilöltä, mikä on ehdottomasti se "oikeasti" pelottava teos, vastaus on yleisesti se kirja, jonka arvostelua nyt tälläkin hetkellä luet. Jopa King itse on väittänyt Uinu, uinu, lemmikkini -kirjan olevan kauhistuttavin luomuksistaan ja sitä tehostaakseen on herra kertonut aikoinaan harkinneensa sitä, että julkaisisiko tarinaa koskaan kaikkien luettavaksi. No ollakseni rehellinen: vaikka en yleisesti ottaen pelkää Kingin kirjoihin sisältämiä kauhujuttuja – luen yleisesti ottaen Kingiä vain viihdetarkoituksessa – on Uinu, uinu, lemmikkini edes jossain määrin maineensa veroinen: tietyt hetket olivat todellakin kylmääviä ja joskus hyytävyys oli paikoin läsnä. Yleisesti tiedetään, että Stephen Kingin tarinoissa jokin onneton hahmoraukka saattaa menettää henkensä kertomuksen aikana ja kuolema tuntuu muutenkin olevan osa sitä juttua. Tällä kertaa King kirjoittaa yleisesti ottaen teeman olevan kuolema. Kuolema tuntuu ujuttautuvan rivien välistä vähän väliä, enkä nyt vain tarkoita, että kuoleman kohtaisi aina joku henkilö vaan myös vertauskuvallisesti/symbolisesti tuntuu kuolema saavan oman hahmottumansa, esim. kirjassa silloin tällöin mainittu "Oz Suuli ja Hilmuinen" näkyy ainakin minun silmissä ehdottomalta kuoleman hahmottumalta. Ja eikö ole ironista ajatella, että päähahmomme Louis Greed on lääkäri, joka voi olla altis ammattinsa vuoksi kokemaan jonkun ihmisen elämän sammumista? Kirja etenee omasta mielestä paikoin tiiviinä, mutta vielä alkupäässä tunnutaan ehkä hieman junnaavan paikoillaan, vaikka tietääkin sen olevan rauhallisesti etenevää tunnelman luontia ja henkilöiden perinpohjaista esittelyä. Vaikka jo romaanin alkupuoliskossa tapahtuu ja paljon, voin tunnustaa sen olleen kirjan ehdottomasti hitain ja tahmaisevin anti. Jo puolivälin jälkeen tapahtuu melkoisesti ja meno on jo hieman sutjakkaampaa. Muutenkin tunnelma on erityisen vahva ja paikoin melankolinen, joten jos olet herkkä lukemaan paikoin masennukseenkin taipuvia asetelmia niin sitten ehdotan harkitsemaan kirjaan tarttumisen kannalta, sillä hyvän mielen kertomuksesta ollaan enemmänkin kuin kaukana. Yleensä olen olettanut Kingin paksuimmissa tarinoissa lopun pilaavan kaiken, mutta tässä on juuri oikea loppu, minkä tämä teos tarvitsee: lyhyen puoleinen ja reippaasti etenevä, mutta tunnelman luonnin kannalta vahva ja äärimmäisen lohduttoman puoleinen. Entäs sitten epilogi? Värisyttävää, kerta kaikkiaan. Suosittelen kyllä tutustumaan, jos haet oikeaa kauhua ja haluat Kingiä ennestään lukemattomana päästä ymmärtämään perinpohjin, mistä se kirjailijan "Kauhun kuningas" -titteli on lähtöisin. Vielä loppuun kirjan suomennoksen nimi. Vaikka alkuperäisnimi Pet Sematary on mainio, tuntuu suomennoksen nimi antavan pienet alkuväristykset kirjaa aloittaessa.

Kun nimen Manaaja mainitsee, tuskin kenellekkään tulee välttämättä ensimmäisenä mieleen William Peter Blattyn tunnetuin romaani vaan se kuuluisa kauhuelokuvaklassikko, joka tähän teokseen perustuu. Minun on pakko lukeutua myös tähän ryhmään nähtyäni tietenkin leffasovituksen ennen kirjan lukemista, joten vaikka kuinka yritin lukea tarinan vertailematta niitä hirveästi elokuvaan, niin epäonnistuin siinä totaalisesti. Kuten Robert Blochin kirjoittamassa Psykossa (arvaatte varmaan, mikä leffa siitä tehtiin) niin Manaajaakin lukiessa huomasi vaistomatta, kuinka uskomattoman paljon itse elokuvaan oli kirjan matskua tungettu. Joten nyt jäi lähinnä tunne, että leffankin olisi yhtä hyvin voinut katsoa samankaltaisuuksien vuoksi. Tai jos tarkennetaan vähän: itseasiassa kirjan lukeminen kannatti aika paljonkin. Juonen punainen lanka saatika juonikuviot ovat kyllä tutut, mutta elokuvaan nähden tämä kirja tarjoaa kunnon syväanalyyseja selittäessä mahdollisimman tarkkaan mutta uskottavasti syitä riivauksen kaltaiselle tilalle niin lääketieteellisesti kuin myös psykologisesti – termejä pois lukematta. Mutta koska kirja on totta kai yliluonnollinen kauhuteos, niin kyllähän me tiedämme asian todellisen laidan, mutta oli se silti kiinnostavaa lukea mahdollisia teorioita asioista, joita ei edes satoja vuosia takaperin mietitty ollenkaan vaan tulkittiin paholaisen hommiksi. Huolimatta siitä, miten paljon olen kenties vertaillut romaania siihen kuuluisaan elokuvaan, niin nautin paljon lukukokemuksesta. Blattyn tyyli kertoa tarinansa on kehtovaa ja hahmot tuntuivat todella moniulotteisilta tunteineen kaikkineen. Jostain syystä kaikista hahmoista samaistuin eniten ennemmän sivuosassa toimivaan etsivään, William Kindermaniin, jonka ajatusmaailma tapauksen johdosta oli erikoisimpia ja omalaatuisimpia koskaan. Kannattaa tartua tähän teokseen, mikäli satut todellakin olemaan niitä tapauksia, joilta elokuva on tavalla tai toisella jäänyt aikoinaan kokematta. Muille taas vain, mikäli juonenkäänteineen kaikkineen samankaltaisuus ei haittaa laisinkaan.

Luultavasti jokainen Stephen Kingiin tutustunut tietää Cujon. Sen kertomuksen, jossa vesikauhutartunnan johdosta ihmisen paras ystävä muuttuu kuolemaa niittäväksi painajaiseksi. Ja vaikka tarina kuulostaa juuri edellämainitun litannia takia monenkin mielestä liian yksinkertaisen kuuloiselta voidakseen antaa enemmän arvoa sisällölle, on tästäkin kirjasta kertomaan enemmänkin. Cujo ei ole vain tappajakoirasta. Se on tarina hirviöstä, ja sitä King pohjustaa esittämällä tarinan alussa pienen johdannon, jonka moni varmasti (mikäli on lukenut) muistaa kirjasta Kosketus: Castle Rockin sarjamurhaajan. Cujoa voidaankiin pitää eräänlaisena itsenäisenä jatko-osana Kosketukselle, jossa (niin monessa Kingin tarinassa esiintynyt) Castle Rockin pikkukaupunkiin sijoittuva osuus jäi pienoiseksi. Tämä johdanto ja "tapaus Cujo" eivät vain luo aasinsiltaa kummankin teoksen välille vaan rakentavat myös tarinan Castle Rockissa elävästä hirviöstä, joka esiintyy erinäisessä muodossa tahtoen pahaa viattomille ja ei-niin-viattomille ihmisille. Onneksi kirjailija ei ole niin paljon loppupeleissä tukeutunut tähän tarinan ainoaan "yliluonnollisuuteen" vaan kirja antaa lähinnä luonnollisen selityksen kaikkeen. Siitä plussaa ehdottomasti. Stephen Kingin tuotannossa Cujo on rujon oloista tekstiä. Se voi kenties selittyä tuolloin kirjailijaa pahasti vaivanneesta alkoholismista, sillä mitään ei kaunistella. Joskus se toimii, joskus sitä kumminkin olisi toivonut jonkinlaista hienovaraisuutta. Nyt meillä on edessämme kaikin puolin melankolinen ja lohduton tarina Uinu, uinu lemmikkini -kirjan tapaan, tietoisesti vain rumempi. Ja sen enempää spoilaamatta voin kertoa, että loppu voi olla kaikkea muuta kuin kaunista. Vähän päälle kolmesataa sivuisessa romaanissa on yksi ongelma, joka vaivasi minua mutta ei niinkään Painajaisessa, jossa on sivuja selkeästi enemmän, henkilöhahmoja enemmän ja sivujuonia... noh, tarviiko edes sanoa. Tämän kirjan ongelmana on, että tämä ei kestä ainakaan itselläni kauhean montaa lukukokemusta. Enkä tarkoita tätä siksi, että tietäisi jo entuudestaan, miten tarina päättyykään (tiedänhän minä Painajaisestakin kaiken ja silti sitä jaksaa lukea uudestaan ja uudestaan) vaan koska mainitsemani Uinu, uinu lemmikkini -kirjan tavoin tarina välillä laahaa. Ja se on aika paljon sanottu, kun kirjan kokoa katselee, mutta joskus tuntui siltä, että tiivistys olisi voinut olla paikallaan. Mutta jos tuota ongelmaa ja paikoin turhankin rujouden puolella menevää kertomusta ei oteta lukuun, voin kyllä suositella tämän kaikille, jotka vähänkin fanittavat Kingiä. Se ei ehkä ole kaikkein erinomaisimmasta päästä, mutta ei tämä turhaan ole klassikko, vieläpä kiva sellainen. Ainoat, joille en suosittele kirjaa, ovat he, jotka ovat harkinneet hankkivansa ensimmäisen koiran talouteen. Tämä ei välttämättä anna hauvasta kovin lämminhenkistä kuvaa.

Nyt oli pakko sanoa, että kirja oli parasta vähään aikaan lukemaani settiä. Apinoiden planeetta on selvästi tieteiskirjallisuuden eliittiä, josta allekirjoittanut on aiemmin saanut tarinan suhteen vain elokuvallisesti joko nauttia (vuoden 1968 versio) tai kärsiä (vuoden 2001 versio). Pierre Boullen mestarillinen klassikko nousi kyllä ylittämättömäksi. Kertomus on melkein kokonaan (ensimmäisiä ja viimeisiä sivuja lukuunottamatta) homodiegeettisesti kerrottu, jossa avaruuden tutkimusmatkailijaksi päätynyt päähenkilömme kertoo merkillisestä seikkailustaan apinoiden hallitsemalle planeetalle joutumisesta, jossa hän joutuu alkukantaisten ihmisolentojen joukossa vangiksi, mutta osoittamalla kykyä omaksua apinoiden kulttuuria ja ilmaista apinoille omaa älyllisyyttään pitää lukijan otteessaan. Itselläni oli perin hauskaa lukea, kuinka apinat ällistelivät päähenkilömme valtaisaa älyä ja sivistyneisyyden tajua ja kuinka päähenkilömme saa ihan oikeita (sympaattisuutta uhkuvia) liittolaisiakin apinoiden joukosta. Lukijamme kokee kertojan kautta apinoiden ajatusmaailman niin hyvässä kuin pahassa, myös filosofian poikaselle ja moraaliselle katsomukselle kallistutaan, mikä syventää tätä miellyttävästi. Tunnelmakin on kohdillaan. Mutta miksi ei ihan täysiä pointseja tule tälle teokselle? No ne on lähinnä pieni kauneusvirheitä tarinallisissa siirtymissä, jotka pikkuisen vaivaavat. Joskus jäädään kertomaan enemmän asioista, mutta sitten toisinaan loikat ovat melkoisia, etenkin lopussa jäi jotenkin tunne että kirjailija ei ollut aivan viitsinyt kertoa asioiden etenemisen yksityiskohtaisuutta. Mutta kuten sanottu, lähinnä kauneusvirheitä tekstissä, jotka joskus pelaavat tämän lyhyen puoleisen tarinan eduksi. Tuosta pienestä nipotuksestani huolimatta Apinoiden planeetta on klassikon maineensa ansainnut ja se nousi selvästi suosikkieni joukkoon sopivan kokoisen pituutensa, ymmärrettävän kirjoitustyylinsä ja hienojen tarinankäänteiden ja henkilöhahmojen suhteen. Jos scifikirjallisuus on lähellä sydäntäsi, älä missään nimessä epäröi jättää tätä lukematta.