Cujo

Cujo sai minut pidättämään henkeä jännityksestä, ahdistumaan äidin ja lapsen tukalasta tilanteesta sekä tuntemaan surua ja myötätuntoa hyvän koiran kohtalosta. Näiden tuntemuksien ansiosta pisteet kirjalle. Tarinassa on myös vähemmän kiinnostavia osioita, ja hitunen vihjausta yliluonnolliseen lasten tarinakaarissa. Ei parasta Kingiä, mutta silti hyvä ja mieleenpainuva.

Paikoitellen varsin ahdistavaa luettavaa näin koiranomistajan ja muutenkin eläinrakkaan ihmisen näkökulmasta, koiraparan pään sisäistä maailmaa ja sairaudesta johtuvaa pahaa oloa kuvaavat kohdat ovat kovin koruttomia. Niin on myös itse juoni sinänsä. Veri lentää eikä kukaan, joka erehtyy väärään aikaan paikalle, säästy Cujon hampailta. Kirjana sinänsä ei mitään bestseller-luokan tasoa, Kingin vangitsevimpien teosten tunnelmasta jäädään kauas, mutta omanlaisenaan tarinana ihan toimiva ja ajaa asiansa.

Luultavasti jokainen Stephen Kingiin tutustunut tietää Cujon. Sen kertomuksen, jossa vesikauhutartunnan johdosta ihmisen paras ystävä muuttuu kuolemaa niittäväksi painajaiseksi. Ja vaikka tarina kuulostaa juuri edellämainitun litannia takia monenkin mielestä liian yksinkertaisen kuuloiselta voidakseen antaa enemmän arvoa sisällölle, on tästäkin kirjasta kertomaan enemmänkin. Cujo ei ole vain tappajakoirasta. Se on tarina hirviöstä, ja sitä King pohjustaa esittämällä tarinan alussa pienen johdannon, jonka moni varmasti (mikäli on lukenut) muistaa kirjasta Kosketus: Castle Rockin sarjamurhaajan. Cujoa voidaankiin pitää eräänlaisena itsenäisenä jatko-osana Kosketukselle, jossa (niin monessa Kingin tarinassa esiintynyt) Castle Rockin pikkukaupunkiin sijoittuva osuus jäi pienoiseksi. Tämä johdanto ja "tapaus Cujo" eivät vain luo aasinsiltaa kummankin teoksen välille vaan rakentavat myös tarinan Castle Rockissa elävästä hirviöstä, joka esiintyy erinäisessä muodossa tahtoen pahaa viattomille ja ei-niin-viattomille ihmisille. Onneksi kirjailija ei ole niin paljon loppupeleissä tukeutunut tähän tarinan ainoaan "yliluonnollisuuteen" vaan kirja antaa lähinnä luonnollisen selityksen kaikkeen. Siitä plussaa ehdottomasti. Stephen Kingin tuotannossa Cujo on rujon oloista tekstiä. Se voi kenties selittyä tuolloin kirjailijaa pahasti vaivanneesta alkoholismista, sillä mitään ei kaunistella. Joskus se toimii, joskus sitä kumminkin olisi toivonut jonkinlaista hienovaraisuutta. Nyt meillä on edessämme kaikin puolin melankolinen ja lohduton tarina Uinu, uinu lemmikkini -kirjan tapaan, tietoisesti vain rumempi. Ja sen enempää spoilaamatta voin kertoa, että loppu voi olla kaikkea muuta kuin kaunista. Vähän päälle kolmesataa sivuisessa romaanissa on yksi ongelma, joka vaivasi minua mutta ei niinkään Painajaisessa, jossa on sivuja selkeästi enemmän, henkilöhahmoja enemmän ja sivujuonia... noh, tarviiko edes sanoa. Tämän kirjan ongelmana on, että tämä ei kestä ainakaan itselläni kauhean montaa lukukokemusta. Enkä tarkoita tätä siksi, että tietäisi jo entuudestaan, miten tarina päättyykään (tiedänhän minä Painajaisestakin kaiken ja silti sitä jaksaa lukea uudestaan ja uudestaan) vaan koska mainitsemani Uinu, uinu lemmikkini -kirjan tavoin tarina välillä laahaa. Ja se on aika paljon sanottu, kun kirjan kokoa katselee, mutta joskus tuntui siltä, että tiivistys olisi voinut olla paikallaan. Mutta jos tuota ongelmaa ja paikoin turhankin rujouden puolella menevää kertomusta ei oteta lukuun, voin kyllä suositella tämän kaikille, jotka vähänkin fanittavat Kingiä. Se ei ehkä ole kaikkein erinomaisimmasta päästä, mutta ei tämä turhaan ole klassikko, vieläpä kiva sellainen. Ainoat, joille en suosittele kirjaa, ovat he, jotka ovat harkinneet hankkivansa ensimmäisen koiran talouteen. Tämä ei välttämättä anna hauvasta kovin lämminhenkistä kuvaa.