Kudelmat

Siellä seisoo mun sieluni tunturin harjalla aukeana maa ja taivaan tähdet kurotan ja voin poimia talteen valot, tuikut, kudelmat   Täällä makaa maatuva ruumiini alavilla mailla ikiroudan alla, se hiertää ihoa rikki kurotan ja toivon saavani talteen pelot, paot, suudelmat   Päivistä en väliksi, mutta kun jo tunnitkin ylhäältä alas on pidempi matka kuin ennätän juosta alhaalta ylös väkevämmän käden viedä tasamaita ei anneta tutkijan, kulkijan, käydä

Tulee Leino mieleen niin poljennosta, sanavalinnoista kuin etenkin loppukaneetista (Jumalten keinu), puhujana vain runoilijan sijasta kulkija.   1. ja 2. säkeistön rakenteet peilaavat sievästi toisiaan. Hermeettisen magian "siten ylhäällä kuin alhaalla"-teema näkyy vahvasti. Korkean (mieli) ja matalan (ruumis) hierarkian olisi ehkä voinut jotenkin haastaa, särmän takia.   3. säkeistössä siirtymät tasolta toiselle ovat kiehtovia, mutta jäävät hämäriksi. Miksi puhuja tahtoo alas, jos siellä on ankeaa? Kuka tai mikä nostaa ylöspäin?

Ajattelin runon kuvaavan asetelmaa, jossa ajatukset lentävät aivan eri sfääreissä kuin samaan aikaan elettävä mundaani elämä, jossa käydään kaupassa ja pestään pyykkiä. Asetelma on varmasti tuttu jokaiselle tieteen ja taiteen parissa työskentelevälle, mutta myös kaikille haaveilijoille ja haihattelijoille. Yläasemassa ja ala-asemassa yhtaikaa eläminen on kieltämättä joskus vähän haastavaa.   Vaikka mielsinkin runon perusasetelman ylläkuvaamallani tavalla, yksityiskohdat eivät aivan "soittaneet kelloa" omien mielikuvieni kanssa. Ehkä tämä kertoo siitä, että tulkinnassani on tiettyjä puutteita.