Balladi eksyneille - esinäytös ja ensimmäinen kirje

Tervehdys risinglaiset! Alla on uuden projektini ensimmäiset liuskat; työnimenä on Balladi eksyneille. Tyylinä eräänlainen roadtrip-fantasia paremman genremääritelmän puutteessa. Kommentit ovat suotavia ja toivottavia!   Enjoy :smile:   Prologi   Minulle ei jäänyt muuta mahdollisuutta kuin paeta, jättää koti taakseni ja kadota.   Oli kesän viimeinen lämmin ilta, kun kiedoin kiireessä viitan ylleni ja lähdin talosta, jossa olin syntynyt ja varttunut, aikomatta palata koskaan. Kuulin huutoja sisältä, mutta en kuunnellut sanoja – pelkkä äänensävy riitti kiihdyttämään askeleitani. Isäni huusi toisessa kerroksessa, eikä hän huhuillut poikaansa isälliselle olantaputukselle.   Ulkoilma oli lämmin, mutta mereltä puhaltava tuuli viilensi sitä. Huomasin etten ollut pukenut kenkiä jalkaani, mutta en kääntynyt hakemaan, vaan juoksin kivetyn pihan poikki portille ja kaduille. Hiukseni olivat sekaisin, kasvoni lihakset jännittyneet ja hampaani kalisivat yhteen, mutta jatkoin juoksuani kaduilla. Kunnioitettava pariskunta katsoi perääni, kun ohitin heidät, koska he tunsivat minut – isäni liiketuttuja. Mies huusi jotain, mutta en välittänyt kuunnella. Halusin vain pois.   Pois kadulta. Pois kaupunginosasta. Pois kaupungista. Pois valtakunnasta.   Pois, pois, pois – oman henkeni tähden. Sekä tietenkin Elizen tähden.   Aurinko oli juuri laskenut horisontin taa, mikä värjäsi läntisen taivaanrannan punaisen ja keltaisen sävyihin, jota vain pilvet rikkoivat. Ensimmäiset tähdet ja vielä heikko kuu katselivat päämäärätöntä kulkuani mielenkiinnottomasti. Ylittäessäni kadun olin jäädä vankkureiden alle ja sain perääni kirosanaryöpyn vailla vertaa, mutta en hidastanut, vaan juoksin paljaat jalat läpsyen.   Miliisi sytytti katulamppua, kun törmäsin häneen. Lyhty putosi katukiveykselle, lasi särkyi ja tuli sammui. Miliisi kohotti kypärän silmiltään, katsoi minua ja kertoi pidättävänsä minut. En jäänyt odottamaan, että hän saisi käsiraudat esiin, vaan jatkoin pakoani, perässäni yksi jalkapari lisää.   Käännyin ensimmäiselle pienemmälle kujalle, jonka varjot olivat syvät ja lian kerrokset monet. Talloin rikkaiden roskia jalkoihini, potkin vanhoissa papereissa yöpyviä kodittomia ihmissaastoja ja sain heidänkin kirousryöppynsä perääni. En pysähtynyt, en hidastanut, vaan juoksin katuja eteenpäin, poispäin.   Pian tiesin mihin olin menossa, mihin jalkani olivat minua kuljettamassa. Kadut jyrkkenivät, lemu voimistui ja hento tuulenvire paisui kortteli korttelilta kovemmaksi. Meren pauhu voimistui etäisestä huminasta ukkosen jylyksi.   Järjellä ajateltuna satama oli huonoin mahdollinen vaihtoehto – minun olisi pitänyt ostaa hevonen ja ratsastaa maaseudulle, piiloutua jonkin maa-aatelisen kartanoon ja odottaa synnyttämäni myrskyn laantumista. Mutta en tehnyt niin, sillä jalkani kuljettivat minua satamaa kohden. Satamaan isälläni olisi loputtomia kontakteja, joista jokainen olisi valmis myymään silminnäkijätodistuksensa rakkaalle pyrkyrille – kunhan hinta oli kohdallaan – mutta tuskin kukaan olisi valmis auttamaan minua. Ainoa toivoni oli löytää joku laiva, joka oli lähtemässä vielä saman yön aikana, värväytyä ja mennä minne tuuli purtta kuljettaisi.   Jälkikäteen ajateltuna, vaihtoehto oli todella huono ja epätodennäköinen, mutta elämäni aikana olen oppinut luottamaan jalkojeni arvioon järkeni arviota enemmän.   Satamat ovat usein samanlaisia: saastaisia, pahanhajuisia ja täynnä vaarallisia ihmisiä. Kadut eivät ole satamissa koskaan kivetyt, korkeintaan laiskasti laudoilla peitetyt, mutta useimmiten välittömästi laiturin jälkeen alkaa mutainen maa, johon on sekoittunut eläinten paskaa, merimiesten verta ja hävikiksi laskettavaa kauppatavaraa. Laivat, jotka keikkuvat murretuilla aalloilla, ovat lähes poikkeuksetta pieniä ja surkeita, lähes merikelvottomia paatteja, jotka kuljettavat lihaa, viljaa ja mausteita meren yli kaupungista toiseen. Merimiehet ovat kuin koiria, huonoluonteisia rakkeja, joiden veren tilalla virtaa jotakin mustaa, iljettävää myrkkyä, mikä turmelee heidän mielensä ja sydämensä, kunnes he eivät välitä enää mistään muusta kuin rahasta ja kunniastaan.   Luulen, että sama aines virtasi isäni suonissa.   Törmäilin ja kompastelin ensimmäiselle laiturille, johon oli köytetty kaksi keskikokoista laivaa, molempien purjeet ylös käärittyinä. Laiturin oikealle puolelle kiinnitetyn laivan kannella kolme merimiestä poltti savuketta, syljeksi laidan yli kuohuihin ja kiroili mereltä puhaltavaa viimaa. Pysähdyin laivan vierelle hieromaan kehoani käsilläni ja puuskuttamaan hengästymistäni.   ”Hei!” huusin merimiehille. ”Oletteko lähdössä milloin?”   Miehistä keskimmäinen sylkäisi ja katsoi minuun. Pimeässäkin saatoin nähdä, että hänellä ei ollut suussaan ainuttakaan hammasta. ”Kohta.”   ”Minne olette matkalla?”   Kolmikko naurahti. ”Meren yli. Port Terenceen.”   Mietin hetken. ”Värvääkö perämies tai kapteeni vielä? En ole kokenut merenkävijä, mutta olen nopea oppimaan.”   Keskimmäinen mies imi sätkäänsä – oletin hänen oleva perämies tai jopa kapteeni – ja katsoi minua. ”Joku hieno poika? Paossa jotain, hmm?”   ”Se ei kuulu teille”, sanoin. ”Tahdon töitä laivaltanne ja olen valmis maksamaan paikasta, jos ette tahdo palkata minua. Tahdon pois tästä kaupungista vielä tämän yön aikana.”   ”Me ei kyllä oteta ketään lättäjalkaista aatelispenikkaa vaivaksi”, sanoi miehistä suurin, kalju merimies, jonka kasvoissa oli jonkin minulle tuntemattoman kaapparijoukkion tatuointi. ”Ei, vaikka maksaisit.”   Keskimmäinen mies laittoi kätensä körilään olalle ja kuiskasi jotakin tämän korvaan. Jätti nyökkäsi ja hymyili minulle. ”Tule mukaan vain, joo. Paljonko on rahaa?”   Pudistin päätäni. ”Älkää aliarvioiko minua noin pahasti, ystäväni.” Paljastin viittani alta huotraan sidotun lyhytmiekan. ”Osaan myös käyttää tätä. Silti, olen valmis maksamaan sievoisen summan matkasta meren yli, mutta sillä ehdolla, että nimeäni ei merkitä mihinkään asiakirjoihin sekä sillä, että lähdemme heti.”   Hampaaton mies tarkasteli minua yhä. ”Poju hei”, hän sanoi hymyillen, ”me olemme merimiehiä, emme mitään kullia imeviä huoria tai persettä heiluttavia seuralaisia. Me syödään raakaa kalaa ja kiskotaan päälle rommia ja olutta, joskus myös vettä. Kun me ei syödä, juoda tai nukuta, me tehdään töitä. Meistä yksi on koko ajan töissä. Olisit vain tiellä.” Hän naurahti. ”Lisäksi kaltaisesi kultalusikka-sankari pyörtyisi ensimmäisen aterian tullen, sammuisi rommitilkasta ja hukuttautuisi viikossa mereen, koska ei kestä loputtomia aaltoja. Sitä kutsutaan merihulluudeksi, poju, ja se on täyttä totta: olen nähnyt monen ensikertalaisen menevän siihen.” Hän napautti ohimoaan. ”Se käy tänne näin, kun kaikkialla on vain vettä, aaltoja ja taivasta. Ainoat ihmiset ovat vain muut laivan matkustajat – lisäksi, pilluahan ei ole tarjolla.”   ”Olen matkannut laivalla ennenkin”, sanoin, yrittäen uskoa itseäni. ”Olen kerran ylittänyt meren, eikä hulluus iskenyt minuun – mitä nyt kyllästyin turskaan, kunnes uhkasin puukottaa kokkia vatsaan, jos hän ei tekisi muuta.”   Kolmikko nauroi. ”Turskaa on tarjolla tälläkin matkalla, poju”, hampaaton mies sanoi. ”Ja kaikkea muuta, mitä meren jumalat meille suovat.” Hän sylkäisi laidan yli. ”Paljonko?”   ”Kyydistä?”   ”Niin. Teet myös työtä, kun tarvitsemme apuasi, mutta muuten pysyt hytissäsi tai muualla poissa jaloista.”   ”Kaksisataa hopeadinaaria.” Otin kukkaron kämmenelleni. ”Sata nyt, sata perillä.”   Kolmikko tuijotti minua. ”Miksi emme vain tappaisi sinua ja ottaisi koko rahaa nyt. Heittäisimme ruumiisi mereen ja käyttäisimme sitä syöttinä isoille kaloille, niin ei tarvitsisi syödä viikkoon turskaa.” Tatuoitu jätti hymyili.   Kolmas mies, joka oli tähän asti ollut hiljaa, sanoi: ”Koska hänellä on enemmän rahaa piilossa jossakin, odottamassa meren takana.” Hänen silmänsä kiiluivat puhdasta ahneutta. ”Kun hän hakee ne, voimme leikata hänen kurkkunsa ja heivata kanaaliin.”   Hampaaton mies tuijotti minua välittämättä kahdesta muusta. ”Kaksisataaviisikymmentä. Satakaksikymmentäviisi nyt, loput perillä. Takaan turvallisuutesi.”   Nyökkäsin. ”Ehtoni pitävät: ei nimeä, lähtö heti.”   Hampaaton kapteeni nyökkäsi ja hymyili. ”Tervetuloa Kuohuhuoralle.”   *** [i] Rakas Ellie,   lähden raskain mielin kotoa. En usko tehtävääni, en koe sitä tarpeelliseksi, mutta velvollisuuteni on taakka kannettavanani. Isämme ei antanut minulle muita vahtoehtoja kuin etsiä Milli käsiini ja palauttaa sukumme kunnian – ymmärrän sen, mutta en pidä siitä. Lohduttaudun kuitenkin sillä, että Luojat ovat kanssani ja kaitsevat minua Elämäntielläni; ehkä he osoittavat minulle Totuuden jonakin päivänä matkallani.   Kuten tiedät, rakas siskoni, lähdin Millin perään vain minuutteja hänen pakonsa jälkeen. Etsin häntä kolmen avustajan kanssa lähikortteleista, mutta sain vastaani vain varmoja lausuntoja siitä, että kukaan ei ollut nähnyt veljeämme. Pettyneenä laahustin ympäriinsä, kysellen ohikulkijoilta Millistä, kunnes en voinut muuta kuin palata Isän luo tyhjin käsin.   Hän oli raivona – en usko koskaan nähneeni Isää niin vihaisena. Toivottavasti minun ei koskaan enää tarvitsekaan, Luojat! Hänen päänsä punersi; se paksu suoni hänen otsassaan, joka normaalisti on vain hieman ihoa tummempi viiru otsan halki, sykki tummana kuin musta veri olisi kiehunut hänen suonissaan. Hän säntäili ympäri työhuonetta, paiskoen kaikkea käteen sattuvaa ja kiroten kuin alhainen merimies – hän jopa huitoi ilmaa kävelysauvallaan.   Kun Isä oli rauhoittunut edes hieman, sanoin käsiäni levitellen: ”Isä, Milli on kadonnut. En löytänyt häntä.”   ”No etsi enemmän!” hän kivahti lyöden kepillä seinälle ripustettua karttaa. ”Etsi vaikka maailman ääristä, jos et muualta häntä löydä! Ennen kuin tuot sen riiviön tänne, minun huoneeseeni, minulla ei ole poikia!”   Nyökkäsin ja nielaisin. Hän meni hieman liian pitkälle, mutta... Mutta minä ymmärrän häntä, rakas Ellie: sukumme maine oli mennyt, mahdollisuus aatelisuuteen – olkoonkin kuinka alhaista ja pyrkyristä – haihtunut savuna ilmaan ja seuraavan aamun lehdessä tulisi olemaan tarina Elizestä, Millistä ja meistä. Isä tiesi sen ja paljon muutakin, olen siitä varma.   Olen huolissani Elizestä: kuinka hän voi? Onko hän sanonut mitään, tehnyt mitään? Koska tilaisuus järjestetään? Toivon, että ehdin siihen mennessä takaisin, mutta en voi luvata mitään, koska tähän mennessä en ole nähnyt Milliä edes etäältä, vaikka luulen tietäväni mihin hän on matkalla.   Kuten tiedät, saimme vihjeen, että samana yönä, jona Milli karkasi, vain yksi laiva lähti Port Stübeckistä, alasatamasta, suuntanaan Port Terence. Joko veljemme on värväytynyt miehistöksi, mitä epäilen vahvasti, maksanut kyydistä tai hankkinut ratsun ja lähtenyt länteen. Isä ajattelee, että Milli ei ole niin typerä, että varastaisi hevosen eikä kukaan ollut nähnyt heikkopäisenä ratsastavaa nuorukaista portilla, joten Isä on varma, että Milli oli tuolla aluksella, joko merimiehenä tai matkustajana. Ajatus Millistä pienen kauppa-aluksen ruumassa, piileksimässä kalanlöyhkän keskellä ja nakertaen kuivaa ja homeista leipää, saa minut nauramaan – hymyilen kun kirjoitan tätä.   Olen tällä hetkellä matkalla itsekin Port Terenceä kohti, joskin paljon säädyllisemmän laivan kyydissä. Efertis on suuri valtamerialus, jonka viisi (kyllä!) mastoa seisovat korkeina kuin Taivaan juuret, tuo vuorijono kaukana lännessä! Luojat, kuinka komea näky hyvin huollettu ja tarkasti kipparoitu alus voikaan olla! Purjeet on värjätty kuningassukumme von Tehranien värien mukaan, niihin on ommeltu kuninkaamme vaakuna ja purjeista pienimpään on jopa maalattu kuvia Kointähden kapinasta! Efertis ei löyhkää kalalle, se ei ole ahdas tai saastainen, vaan sen ja tämän Kuohuhuoran – jonka nimikin on ruma! – välistä kuilua voi verrata siihen, mikä on kartanon ja lahoavan mökin välissä. Laivassa on oma kappeli sekä pappi, joka huolehtii meidän matkalaisten sielunvoinnista.   Kumppanini ja kanssamatkustajani ovat tietämättömiä tehtävästäni; he luulevat, että olen kiertämässä maailmaa aatelisnuorukaisten tapaan Suurella matkalla. En korjaa heitä, koska niin on parempi – koen oloni likaiseksi pelkästä ajatuksestakin, että olen pelkkä palkkasotilas, joka metsästää karannut porvarin kuopusta.   Ole kiltti äläkä sano Isälle, että kirjoitin noin.   Minulla on hytissäni pieni käsikirjasto sekä pöytä, jonka ääressä tätä kirjettä kirjoitan. Luen paljon, sillä merimatka on tylsä ja vailla tapahtumia. Toisinaan viihdytän itseäni menemällä messiin ja keskustelemalla kanssamatkustajien tai kapteenin kanssa laivan nimen lähteestä; pidän kuinka voin osoittaa heille, että todellisuudessa Ylgrad-taru on moniulotteisempi ja selvästi parempi kuin Efertiksen saaga. Kun olen yksin, en koske viiniin, vaan luen Pedrietä tai Maginia – enkä kirjoita tätä sen takia, että voisit kertoa Isälle kuinka kunnollinen esikoinen hänellä on, vaan siksi, että se on totuus. Olen myös lukenut Kirjoituksia, kuten laivapappimme ehdotti minulle, ja etsinyt vastauksia kysymyksiini Elämäntiestäni.   Muuan kohta osui silmääni ja jäi mieleeni: ”Kulje ja tutki kuin maailma olisi uusi; elo on vain balladi eksyneille.”   Aion ottaa tämän minulle langetetun tehtävän – joka itsessään ei ole ylväs tai mieltäni kiehtova – mahdollisuutena kulkea ja tutkia maailmaa kuin se olisi uusi. Tietyssä mielessä se onkin: näenhän uusia kaupunkeja, pääsenhän uusiin kirjastoihin ja saanpahan Suuren matkani. Voin ainakin uskotella niin itselleni, eikö? Kun jonakin päivänä palaan kotiin, olen viisaampi ja maailmaa kokenut mies – se poika, jonka Isä on aina halunnutkin. Silloin olen Isän arvoinen perijä.   Efertis lähestyy jo määränpäätä; kapteeni kertoi eilen aamiaisen yhteydessä, että saatamme saapua Port Terenceen muutaman päivän etuajassa, jos Luojat ja tuulet ovat suosiollisia. Hän mainitsi, että matka kestäisi enää korkeintaan viikon ja pääsisimme astumaan tuohon tarujen ja myyttien kauppakaupunkiin. Silloin voisin jättää taakseni tämän ikävystyttävän matkan, perehtyä idän suurkaupungin sivistykseen ja etsiä Milliä olematta liian... selkeä. Kuulin Elizen vanhemmilta – ihme, että he yhä suostuivat puhumaan kanssani! – muuan herrasmiehen osoitteen, joka luultavasti majoittaa minut kotiinsa, kunhan annan heidän sinetöimän suosituskirjeen; epäilen ansaa, mutta minulla ei juuri ole muuta mahdollisuutta.   Postitan tämän kirjeen sinulle ensimmäisenä päivänäni Port Terencessä, joten sanani saavuttavat sinut luultavasti ennen talven ensilumia. Lupaan kirjoittaa niin usein kuin kykenen, mutta pelkään, että etsintämatkastani tulee lyhyt, sillä löydän Millin varmasti muutamassa päivässä Port Terencen kuppilasta, tuoppi kädessään ja nainen sylissään.   Terveisin,   veljesi Eldrith Proust     Jälkikirjoitus. Sain erinomaisen idean ja inspiraation Kirjoitusten katkelmasta, josta mainitsin: miksi en kirjoittaisi runoa? Niin, todellakin, miksi en? Valitettavasti runon kirjoittaminen on hidasta ja raskasta, joten laitain säkeistön aika-ajoin kirjeideni loppuun. Toivottavasti nautit siitä!   Olen päättänyt nimetä runoni Kirjoitusten katkelman mukaisesti: ”Balladi eksyneille”.   Meren tyrskyt, elämän myrskyt vailla vertaa suljen silmäni ja sinua ajattelen, murheissani vaahtopäinen aalto laivaa hakkaa, pärskyy kannelle levitän käteni ja muistoasi syleilen, mutta tuuli se vain, et siinä ole, tuuli vain vaik' seuraa ylhäistä ympärilläin on, yksin sinua muistelen, sanojasi pohtien: ”Minne lienee polku jalkoja eksyneen johdattavan?”[/i]

Terve!   Yritän parhaani mukaan antaa toivoakseni hyödyllistä palautetta.   Tarinasi alku on mielestäni juonellisesti hyvä. Kuin myös kerronnan tyyli on onnistunutta. Se on sopivan vihjailevaa, eikä suoraan kerro kenestä karkulaisesta on kyse, saatikka liikoja pakomatkan syistä. Näihin asioihin saamme sitten lisävaloa lopun kirjeessä. Kaikkea ei tarvitse missään nimessä kertoa heti. Tarina on mielenkiintoinen, kun arvoituksia on aina jokunen ilmassa. Ja tämähän on vain pidemmän tekstin prologi.   Teksti kokonaisuutena oli sujuvaa lukea, eikä siinä ollut juuri junnaavia kohtia. Ehkä alun pakomatka voisi olla hieman tiiviimmin kerrottu. Ainakin erittäin pitkiin virkkeisiin olisi mielestäni hyvä kiinnittää huomiota. Lyhyempinä ne ovat selkeämpiä ja miellyttävämpiä lukea. Lopun kirje on mielestäni myös varsin monisanaisesti kerrottu. Vaikka kyseisenlaista kerrontaa puoltaakin pitkä merimatka, jonka aikana tyhjiä hetkiä voi hyvin kuluttaa kirjeitä kirjoittamalla :).   Tarinan dialogi on minusta onnistunutta. Kun pakomatkalainen käy kauppaa laivaan pääsemisestä, saatoin hyvin kuvitella tilanteen sisäisten silmieni eteen. En kokenut sinä aikana pienintäkään pitkästymisen tunnetta, vaan kaikki oli varsin luonnollista. Jopa jännittynyttä. Myös henkilöhahmot ovat uskottavia.   Jos nyt jotain viilattaa tekstisäsi löysinkin, niin kokonaisuutena se on viihdyttävä. Luen siitä varmasti kaiken jatkon, jota tänne mahdollisesti vielä laitat :).   Kiitos!