Pohjoisen jylhissä metsissä
---------------------------
Kartoittaessaan maailmansa tuntemattomia kolkkia Falwaryn, Girbohir, Rydesik ja Malwaria olivat saapuneet synkkään korpimetsään. Falwaryn, haltiaporukan vanhin, oli kokenut matkaaja ja tunsi omituistenkin maailmankolkkien tavat. Girbohir taas oli sulavin miekankäyttäjä. Malwaria puolestaan oli mitä ihastuttavin haltianeito ja Rydesik oli vielä poikanen, joskin hänen uumoiltiin yltävän sankaritekoihin vanhempana.
Haltiajoukkiota vastaan käveli polulla hahmo, jolla oli pesemättöminä roikkuvat hiukset, risuparta ja haisevat vaatteet. "Olen Vaka Vanha Väinämöinen", hahmo esittäytyi, "tulisitteko te, arvoisa haltianeito, minulle vaimoksi?" Malwaria ajatteli, ettei hän tuollaista metsäsuomalaista voi ottaa, mutta kuinka kieltäytyä kohteliaasti? "Ehkä sinun kannattaisi kysyä jotakuta Pohjolan tyttäristä", Malwaria vastasi. "Taidankin tästä lähteä suorittamaan mahdottomia tehtäviä", Väinämöinen vastasi ja häipyi paikalta.
Kun Väinämöisestä oltiin päästy eroon, porukka totesi, että olisi aika saada hiukan lihaa lembaksen vastapainoksi. "Tällä pohjoisessa pitää jättää lahja metsän haltijalle, ja hän sitten toteuttaa toiveen", Falwaryn selitti. Rydesik kysyi: "Emmekö me sitten olekaan haltijoita?" "Ei, me olemme haltioita", Falwaryn vastasi. "Selvä!" Rydesik sanoi haltioituneena.
Metsän haltijalle jätettiin sitten pala lembasta ja hiukan viiniä, ja eipä aikaakaan, kun vastaan loikki pullea jänönen. Girbohir ampui sen, ja se laitettiin reppuun odottamaan ruokataukoa.
Haltiajoukkiota vastaan käveli polulla hahmo, jolla oli pesemättöminä roikkuvat hiukset, risuparta ja haisevat vaatteet. "Olen Lieto Lemminkäinen", hahmo esittäytyi, "tulisitteko te, arvoisa haltianeito, minulle vaimoksi?" Malwaria ajatteli, ettei hän tuollaista metsäsuomalaista voi ottaa, mutta kuinka kieltäytyä kohteliaasti? "Ehkä sinun kannattaisi kysyä jotakuta Pohjolan tyttäristä", Malwaria vastasi. "Taidankin tästä lähteä suorittamaan mahdottomia tehtäviä", Lemminkäinen vastasi
ja häipyi paikalta.
Kun Lemminkäisestä oltiin päästy eroon, metsästä kuului omituisia ääniä. Girbohir kuunteli tarkkaan ja tunnisti: "Hiisiä!" "Mitä ne ovat?" kysyi Rydesik. "Ne ovat vähän niinkuin örkkejä", vastasi Falmaryn. "Mennään listimään ne", sanoi Girbohir. "Rauhoitu", sanoi Falwaryn, "maassa maan tavalla. Täällä pohjoisessa hack'n'slashia ei katsota hyvällä. Tämä on Nordic Arthousen valta-aluetta." "Järjestetään sitten performanssi", sanoi Girbohir. "Niin teemme!" sanoi Falmaryn, "sinä, Malwaria, riisuudut alasti ja alat ulvomaan kuin susi. Me taas Girbohirin kanssa pyörimme hulluina kuin väkkärät. Sinä, Rydesik, voit sätkytellä maassa kuin horkkatautinen."
Ja niin Malwaria paljasti kiinteät, runsaat *SENSUROITU* ja pienen mutta piukan *SENSUROITU* oksien välistä tihkuvalle auringonvalolle. Performanssi aloitettiin sovitusti, ja hiidet saapuivat suu ammollaan seuraamaan näytöstä. Hölmistyneet hiidet oli helppo päästää päiviltä, ja modernina haltianeitona Malwaria käytteli miekkaa siinä missä miehetkin, vaikka bikinihaarniska olikin jäänyt kotiin. "Tämä Nordic Arthouse toimii siinä missä hack'n'slashkin", Girbor totesi, "pitää kokeilla tätä kotonakin."
Polun vieressä, metsän puolella, oli sidottuna pieni hahmo, hiisien vanki. "Hoppeli", Falwaryn tunnisti. "Onko se vähän niinkuin hobitti", kysyi Rydesik. "Shhh", sanoi Falwaryn, "sitä h-sanaa ei saa sanoa ääneen. Tolkienin perikunta omistaa siihen oikeudet, etkä kai halua syyllistyä tekijänoikeusrikokseen." "Täytyy sanoa puolituinen", Girbohir opasti. "Selvä", sanoi Rydesik, "onko se vähän niinkuin puolituinen?" "Kyllä se on", sanoi Malwaria. (Siltä varalta, ettei lukijalle jää väärää käsitystä, mainittakoon, että Malwaria oli jo tässä vaiheessa pukenut vaatteet ylleen.) Hoppeli päästettiin vapaaksi, ja joukkio jatkoi matkaansa.
Haltiajoukkiota vastaan käveli polulla hahmo, jolla oli pesemättöminä roikkuvat hiukset, risuparta ja haisevat vaatteet. "Olen Seppo Ilmarinen", hahmo esittäytyi, "tulisitteko te, arvoisa haltianeito, minulle vaimoksi?" Malwaria ajatteli, ettei hän tuollaista metsäsuomalaista voi ottaa, mutta kuinka kieltäytyä kohteliaasti? "Ehkä sinun kannattaisi kysyä jotakuta Pohjolan tyttäristä", Malwaria vastasi. "Taidankin tästä lähteä suorittamaan mahdottomia tehtäviä", Ilmarinen vastasi ja häipyi paikalta.
Kun Ilmarisesta oltiin päästy eroon, polun vieressä näkyi piilopirtti. Ilta oli jo alkanut sarastaa, ja haltiajoukkiomme toivotettiin yöksi tervetulleeksi piilopirttiin. Aivan ensimmäiseksi matkalaisia varten laitettiin sauna lämpiämään. Isäntäväki sytytti tulen kiukaaseen, ja haltiat jättivät saunan haltijalle hiukan ulkomaanherkkuja, lembasta ja viiniä, että saataisiin kipakat löylyt.
Tupaan saavuttua isäntäväki pyysi haltioita kertomaan jonkun tarinan ulkomaiden tapahtumista. "Kerron vaikka siitä, kuinka eräs seikkailijaseurue etsi jäsenekseen maagikkoa, ja Gandalf haki paikkaa", Falwaryn aloitti, "seikkailijaseurue totesi, että paikkaa oli jo hakenut maagi, magiankäyttäjä, pari taikuria, ja nyt vielä velhokin, mutta he halusivat nimenomaan maagikon. Ei Gandalf olisi kuitenkaan siinä seurueessa viihtynyt kovin kauaa, sillä seurue oli liiaksi keskittynyt hahmonkehitykseen..."
Tarinan jälkeen isäntäväki tarjosi haltioille kummallista, hyvin tummanruskeaa leipää ja juotavaksi jotain hapanta maidontapaista nestettä. Haltiat maistelivat tarjoomuksia. "Tämä leipä on paljon parempaa kuin lembas", Malwaria vastasi. "Ja tämä juoma on paljon parempaa kuin viini", totesi Falwaryn. Siinä haltiat sitten tyytyväisinä mutustelivat ruisleipää ja siemailivat kirnupiimää odotellessaan saunan lämpiämistä.
