Koska sinä olet herkkä ja minä olen pimeys

[b]Tämäkin on vanha, mutta olkoon! Eheä juoni on edelleen haastava minulle, siksi pätkä on pätkä. [u]___________________________________________________________________________[/u] [/b] Sormet kulkevat hiusten läpi kerta toisensa jälkeen. Platinanvaaleina ne laskeutuvat olkapäille. Tyttö, lähes nuori nainen jo, nostaa suortuvan keskijakaukselta ja kiinnittää sen pinnillä taakse. Toistamiseen. Tummat silmät kätkettyä tunnetta kaikuen, tottuneet kädet levittävät verenpunaisen kiillon täyteläisille huulille. Liioitellun dramaattinen musta silmämeikki. Korkojen aavemainen kopina tyhjässä talossa tuo turvallisuuden tunteen neidon laskeutuessa portaita keittiöön.   Taivas karjuu valuttaen yhä tihenevään tahtiin katkeria pisaroitaan. Hän nostaa pöydälle pannullisen kuumaa teetä. Sokeria. Se on yhdistettävissä johonkin suloiseen, lohdullista paeta sadetta teekupposen ääreen. Mutta se ei riitä. Ei tänään. Mikään ei korvaa, mikään ei auta ymmärtämään, ei jaksamaan. Sirot tappajankädet laskostavat ylellisiä valkoisia froteepyyhkeitä penkille. Kaikki on tietysti sinänsä aivan turhaa, mutta mitäpä se olisi tytöltä pois. Kellon viisarit naksahtavat eteenpäin kerran, toisenkin. Syvään hengähtäen tyttö nostaa voileipälautasen jääkaapista esille ja nousee viimeisen kerran portaat yläkertaan, huoneeseen joka hänen käyttöönsä oli annettu.   Neito tuijottaa itseään silmiin kokovartalopeilin kautta. Tämä on tuijotuskilpailu, mutta sitä ei käydä kahden välillä. Se käydään yhtä vastaan. Se yksi on minuus. Hän. Musta asukokonaisuus nuolee sopusuhtaista vartaloa ja asettuu suojakuorena aloilleen. Kuin toinen iho. Tyttö asettelee vielä muutaman esineen laukkunsa, tietäen mitä tapahtuu parhaillaan lännessä, pienen metsäkaistaleen toisella puolella. Minkä hän tietoisesti antaa tapahtua. Kuinka hän tietoisesti antaa satuttaa ainoaa ihmistä josta välitti, jota rakastaa ja tulee rakastamaan. Joka ainoa päivä, joka ainoa tunti, joka ainoa sekunti niin kauan, kuin tiikerin sydän hänen rinnassaan lyö. Nainen vetää hansikkaat peittämään pedon kyntensä. Kyse on sekunneista. Aivan turhaan nainen sammuttaa valot kääntyessään ovelle. Siitä ei tulisi välittämään kukaan. Sitä ei tulisi huomaamaan kukaan. Se ei olisi olemassa tänään kenellekään.   Auton ovet paukahtavat kolme kertaa. Askeleet kuljettavat eteenpäin kutakin tahollaan. Täsmälleen samaan aikaan kaikki neljä henkilöä astuvat keittiöön. Mies pitää vaimoaan kädestä. Äidin silmistä on sammunut elämänilo. Veli luo katsettaan lattiaan. Äiti on juuri todistanut nuoren, kauniin ja ennenkaikkea rakkaan tyttärensä brutaalin poismenon. Tunteensä kätkenyt nuori nainen seisoo hievahtamatta sijoillaan. Nainen astelee käsi kohotettuna kohti ottotyttöään.   ''Minä annoin sen tapahtua. Älä lähesty tappajaa haavoittuvaisena, suojattomanaja ja syli avoinna, koska olet herkkä. Koska sinä annat tunteillesi vallan.'' Nainen ei ymmärrä, nainen laskee kätensä ja pysähtyy. ''Pimeys on poistuva kodistanne. Rauha on vielä joskus palaava, vaikka suru sävyttää elämää ikuisesti. Sinä et koskaan ollut minulle äitihahmo. Rakkaani, kun onnistut hillitsemään tunteesi ja olemaan jakamatta ylenpalttista rakkauttasi, sinä kyllä selviät.'' Poskisuudelmat vaihtuvat ja peto ja pimeys ja kuolema jättää kodin ja perheen imien mukanaan kuitenkin myös ilon ja kokonaisuuden tunteen.