Leirinuotio
Vastannut JennaK · 02.10.2026 · 6 viestiä · 153 lukukertaa
Kaiken Alku - alustava roolipeli/fantasia -maailman kuvaus
11.05.2014
Jeps, tuli tuossa saatua vanha kone taas joten kuten toimimaan ja löydettyä kirjoituksia kansiosta erään roolipeli/fantasia -maailiman kuvaus. Lukiessani sitä tuli samalla korjailtua ainakin räikeimpiä kirjoitusvirheitä, mitä silmään osui ynnä lisättyä vähän tekstiä loppuun, kun satuin jopa muistamaan mitä oli tarkoitus vuosi tai puolitoista sitten siihen kirjoittaa.
Pitemmittä puheitta, tässäpä tuo tekele olisi, palaute olisi tietysti kiva saada.
Kaiken Alku
Olipa kerran, kaukaisina aikoina tai kaukana tulevaisuudessa, planeetta. Tämä planeetta sattui sijaitsemaan juuri siinä sopusuhtaisessa suhteessa vanhaan aurinkoonsa nähden että elämä pääsi jossain vaiheessa siellä sikiämään. Sen muinaisissa merissä alkoi ajan saatossa kehittyä erinäköisiä ja kokoisia elämänmuotoja, jotka elintilasta ja ruuasta kiistellessään kehittyivät vielä enemmiksi määriksi erinäköisiä ja kokoisia elämänmuotoja, kunnes eräs niistä sai uuden aatteen. Aate oli, meidän puheenparrellemme jota kuinkin käännettynä, ”Mitäpä jos lähtisin katselemaan mimmosta meininkiä tuolla vedenpinnan yläpuolella on?” Sen pitempiä siinä tohkailematta lähti kyseinen otus lyllertämään merenpohjaa pitkin kohti lähintä rantaa. Rantaan ja pintaan päästyään otus kurkkasi pinnan päälle. ”Täällähän on tilavaa ja muutenkin ihan eri meininki kuin tuolla pinnan alla.” tuumi otus ja päätti muuttaa maalle. Näin alkoi planeetan maan päällinen asuttaminen kaiken kaltaisilla elukoilla. Kasvikuntahan suuressa viisaudessaan ja hiljaisuudessa oli jo aika päiviä sitten aloittanut maanpäällisen valloituksensa, joka kertoo jotain kasvien ja elukoiden välisistä eroista. Tietenkin kyseiseen prosessiin kului hiton pitkä aika ja siihen liittyy kaiken maailman tieteellistä hölynpölyä ja sanahelinää, jota eri oppilaitosten opettajat, tohtorit ja proffessoorit suoltavat ammatikseen, mutta tiivistettynä päästään kuitenkin aivan samaan lopputulokseen.
Joka tapauksessa, jossain vaiheessa elikoitten määrä lisääntyi niin maan päällä että pinnan alla. Jossain tapauksissa ne asustelivat vuorotellen kummassakin paikassa, mutta niitä kummankin paikan asustelijat pitivät aikamoisina leveilijöinä ja muutenkin turhina otuksina, paitsi jossain tapauksissa oikein maistuvina välipaloina. Jossain siinä välissä sai joku elikoista päähänsä, nähtävästi erehdyksissä tai ainakin puolivahingossa, siirtyä liikkumaan ilmassa. Sitä elikö se meressä vaiko maalla ei ole vielä tietoomme tullut, vaikkakin huhu kertoo sen olleen yksi noista kummassakin elelevistä leveilijöistä paettessaan välipalaksi joutumista merestä maalle ja saman tien ilmaan eli paistinvartaasta padan kautta vapauteen. Tätä pidettiin ensi alkuun todella turhan päiväisenä ja muita ajattelettomana tekona, ainakin niiden kahden välipalan tarpeessa olleen elukan mielestä.
Aikaa myöten kehitys planeetan elukoissa ja kasveissa jatkoi rempseää ja rönsyilevää kiertokulkuaan ja kehitystään mitä erikoisimpiin suuntiinsa, kunnes onnistui kehittymään puolivahingossa alkukantaiseksi kädelliseksi olennoksi. Tätä oppineemmat henkilöt kutsuvat evoluutioksi, mikä on kaiten parempi nimi kuin hupsista -teoria, joka tunnetaan matemaattisissa piireeissä paremmin nimellä kaaos -teoria. Kaoos on tietysti mediaseksikkäämpi nimi kuin hupsista, paitsi tietenkin savolaisten keskuudessa. Paitsi että jos maailmassa on jokin korkeampi elämän voima, on se varmasti savolainen, niin kiero ja monimutkainen maailmankaikkeus tunnustaa olevan...
Palataan kuitenkin tuohon kädelliseen olentoon. Siitä olisi helposti voinut tulla ties minkälainen filosofi tai raketti-insinööri, joita normaalisti kaikista kädellisistä jossain kehityksen välissä kehittyy, hyvä esimerkki edellä mainituista maailmankaikkeuden savolaisista kieroutumista. Mutta siinä vaiheessa sattui jotain joka kerralla muutti pysyvästi kyseisen planeetan koko eläimistöä ja kasvillisuutta, jota tunnetaan kokonaisuudessaan joissakin hienoissa kirjoissa nimellä fauna. Siis ne elävät jutut, ei se jokin muutos, sitä kutsutaan luonnonkatastrofiksi samoissa opuksissa.
Kyseinen ilmiö rupesi kovalla kädellä muokkaamaan planeetan ilmastoa, kuin kepulainen toimeentulotukien kimpussa se myllässi, sääti ja leikkasi. Ilmasto rupesi kuivumaan, synkät pilvimassat peittivät planeetan pinnan korkeimpia vuorenhuippuja ja napa-alueita vaille sähköiseen myrskyynsä estäen elämälle niin rakkaan ja tärkeän valon pääsyn. Merenpinta laski laskemistaan, veden vetäytyessä maan alle ja syvinpiin hautavajoimiin, kostean vyöhykkeen keskittyessä päiväntasaajan tietämille. Auringon hylkäämät lehtikasvit katosivat muutamaa todella sisukasta pirulaista lukuun ottamatta. Toisaalta sammaleet, jäkälät ja sienet kaiken karvaisine muotoineen iloitsivat tilannetta pitämällä viikon ryyppykieroksen kantabaareissaan ennen maailman valloitustaan. Ainakin kuvannoillisesti, kasvien ajantajun mukainen viikko kun tiettävästi kestää suurin piirtein vuosisadan, suuntaan tai toiseen. Eläinkunta alkoi, perinteisen massakuoleman jälkeen, kehittyä enimmissä määrin energiaa ja vettä säästäviin muotoihin.
Miten kävi edellä mainitulle kädellisellä elämänmuodolle? Se päätti pitkän riian jälkeen tehdä kuten moni parisuhde tukalan paikan tullen eli erosi. Toinen puolisko sai kosteat kotialueet, joihin se oli alkujaan tottunut ja toinen sai lähteä etsimään uutta kämppää itselleen. Haikaillen entisen perään se seurasi vanhan kasvuston perääntymistä vuorten huipuille. Suurin osa sen määristä kuoli, viimeisten yksilöiden muuttuessa vahvemmiksi kestämään vuorten yhä karummaksi muuttuvaa ilmastoa. Jossain vaiheessa elämä kuitenkin keksi kuin keksikin keinon tai tavan selvitä. Vastaus tuli muuttuneesta ilmastosta, sen vahvasta sähköisyydestä vuorten ympärillä pyörivistä jatkuvista ukkosmyrskyistä salamoineen. Pitkällä matkallaan kohti väistämättömältä näyttävää tuhoaan oli olentomme kehittänyt alkeellista karvapeitettä. Oliotten turkki rupesi keräämään sähköä, ja parin tuskallisen sukupolven tuloksena alkoi olennoille muodostua sarvimaisia ulottumia kehon ylempiin osiin, päähän, hartioihin ja selkään. Nämä rupesivat toimimaan luonnon omina ukkosen johdattimina, jotka varastoivat olentojen ruumiseen energiaa ja voimaa. Kuten eräät entisaikojen tohtorit kokeissaan kuoleilla elikoilla tai ihmisen osilla huomasivat, on salamassa elämää auttavaa voimaa. Sukupolvien saatossa olentomme oppivat valjastamaan tuon voiman edukseen saalistaessaan muita olentoja. Mutta Luonto Äiti on tunnetusti ketkumainen ämmä, näin kauniisti sanottuna ja varusti saman ominaisuuden muillekin vuoristojen olennoille. Tämän huomattuaan olentomme mutisivat karkealla kielellään muutaman painokelvottoman sanan jollekin näkymättömälle voimalle, keräsivät vähäiset kimpunsa ja kampunsa ja päättivät lähteä katsomaan josko alavimmilta mailta saisi purtavaa vähän pienemällä vaivalla, jättäen jälkeensä ne muutamat pakolliset vastarannan kiisket, joita tunnetusti löytyy kaikista olemassa olon paikoista ja ulottuvuuksista.
Päästyään alavimmille maille oli olentomme alkanut kehittyä useampaan toisistaan erilaisempiin suuntaan. Näissä oli kaksi selvästi toisistaan eroavaa muotoa, jotka on helpoin erottaa koon mukaan. Toinen niistä oli näet pienempi ja toinen, no tietenkin suurempi. Jossain matkaa nämä muodot päättivät lähteä eri suuntiin, huhun mukaan isommat pyrkivät luontaisina öykkäreinä pomottelemaan pienempiään ja pienemmät monottamaan suurempiaan herkistyksiin ja sitten viemään näiden eväät näiden maatessa maassa kippurassa kiroillen kunniattomista pikku ryökäleistä. Pienempi muoto jäi elelemään vuorten suojaisiin luoliin, suurten serkkujensa lähtiessä etsimään jotain isoa ja mehukasta elukkaa jota kalauttaa nuijalla päähän ennen sen suuhun tunkemista.
Aika kului, olennot kehittyivät edelleen ja menivät keksimään oman versionsa sivilisaatiosta ja kulttuurista, olivatpahan ajan saatossa menneet jakautumaan vielä erinäisemmiksi olennoiksi. Luoliin ja vuorten juurille jääneet olivat jakautuneet pariin kolmeen eri rotuun, jotka jatkoivat hidasta kehitystään. Hitaasti kehittyesseään, huomasivat jota kuinkin kaikki rodut toisen sukupuolen olevan toista huomattavasti parempi johtohommissa ja toisen parempi fyysisissä ja aggressiivisessa jutuissa.
Pitemmittä puheitta, tässäpä tuo tekele olisi, palaute olisi tietysti kiva saada.
Kaiken Alku
Olipa kerran, kaukaisina aikoina tai kaukana tulevaisuudessa, planeetta. Tämä planeetta sattui sijaitsemaan juuri siinä sopusuhtaisessa suhteessa vanhaan aurinkoonsa nähden että elämä pääsi jossain vaiheessa siellä sikiämään. Sen muinaisissa merissä alkoi ajan saatossa kehittyä erinäköisiä ja kokoisia elämänmuotoja, jotka elintilasta ja ruuasta kiistellessään kehittyivät vielä enemmiksi määriksi erinäköisiä ja kokoisia elämänmuotoja, kunnes eräs niistä sai uuden aatteen. Aate oli, meidän puheenparrellemme jota kuinkin käännettynä, ”Mitäpä jos lähtisin katselemaan mimmosta meininkiä tuolla vedenpinnan yläpuolella on?” Sen pitempiä siinä tohkailematta lähti kyseinen otus lyllertämään merenpohjaa pitkin kohti lähintä rantaa. Rantaan ja pintaan päästyään otus kurkkasi pinnan päälle. ”Täällähän on tilavaa ja muutenkin ihan eri meininki kuin tuolla pinnan alla.” tuumi otus ja päätti muuttaa maalle. Näin alkoi planeetan maan päällinen asuttaminen kaiken kaltaisilla elukoilla. Kasvikuntahan suuressa viisaudessaan ja hiljaisuudessa oli jo aika päiviä sitten aloittanut maanpäällisen valloituksensa, joka kertoo jotain kasvien ja elukoiden välisistä eroista. Tietenkin kyseiseen prosessiin kului hiton pitkä aika ja siihen liittyy kaiken maailman tieteellistä hölynpölyä ja sanahelinää, jota eri oppilaitosten opettajat, tohtorit ja proffessoorit suoltavat ammatikseen, mutta tiivistettynä päästään kuitenkin aivan samaan lopputulokseen.
Joka tapauksessa, jossain vaiheessa elikoitten määrä lisääntyi niin maan päällä että pinnan alla. Jossain tapauksissa ne asustelivat vuorotellen kummassakin paikassa, mutta niitä kummankin paikan asustelijat pitivät aikamoisina leveilijöinä ja muutenkin turhina otuksina, paitsi jossain tapauksissa oikein maistuvina välipaloina. Jossain siinä välissä sai joku elikoista päähänsä, nähtävästi erehdyksissä tai ainakin puolivahingossa, siirtyä liikkumaan ilmassa. Sitä elikö se meressä vaiko maalla ei ole vielä tietoomme tullut, vaikkakin huhu kertoo sen olleen yksi noista kummassakin elelevistä leveilijöistä paettessaan välipalaksi joutumista merestä maalle ja saman tien ilmaan eli paistinvartaasta padan kautta vapauteen. Tätä pidettiin ensi alkuun todella turhan päiväisenä ja muita ajattelettomana tekona, ainakin niiden kahden välipalan tarpeessa olleen elukan mielestä.
Aikaa myöten kehitys planeetan elukoissa ja kasveissa jatkoi rempseää ja rönsyilevää kiertokulkuaan ja kehitystään mitä erikoisimpiin suuntiinsa, kunnes onnistui kehittymään puolivahingossa alkukantaiseksi kädelliseksi olennoksi. Tätä oppineemmat henkilöt kutsuvat evoluutioksi, mikä on kaiten parempi nimi kuin hupsista -teoria, joka tunnetaan matemaattisissa piireeissä paremmin nimellä kaaos -teoria. Kaoos on tietysti mediaseksikkäämpi nimi kuin hupsista, paitsi tietenkin savolaisten keskuudessa. Paitsi että jos maailmassa on jokin korkeampi elämän voima, on se varmasti savolainen, niin kiero ja monimutkainen maailmankaikkeus tunnustaa olevan...
Palataan kuitenkin tuohon kädelliseen olentoon. Siitä olisi helposti voinut tulla ties minkälainen filosofi tai raketti-insinööri, joita normaalisti kaikista kädellisistä jossain kehityksen välissä kehittyy, hyvä esimerkki edellä mainituista maailmankaikkeuden savolaisista kieroutumista. Mutta siinä vaiheessa sattui jotain joka kerralla muutti pysyvästi kyseisen planeetan koko eläimistöä ja kasvillisuutta, jota tunnetaan kokonaisuudessaan joissakin hienoissa kirjoissa nimellä fauna. Siis ne elävät jutut, ei se jokin muutos, sitä kutsutaan luonnonkatastrofiksi samoissa opuksissa.
Kyseinen ilmiö rupesi kovalla kädellä muokkaamaan planeetan ilmastoa, kuin kepulainen toimeentulotukien kimpussa se myllässi, sääti ja leikkasi. Ilmasto rupesi kuivumaan, synkät pilvimassat peittivät planeetan pinnan korkeimpia vuorenhuippuja ja napa-alueita vaille sähköiseen myrskyynsä estäen elämälle niin rakkaan ja tärkeän valon pääsyn. Merenpinta laski laskemistaan, veden vetäytyessä maan alle ja syvinpiin hautavajoimiin, kostean vyöhykkeen keskittyessä päiväntasaajan tietämille. Auringon hylkäämät lehtikasvit katosivat muutamaa todella sisukasta pirulaista lukuun ottamatta. Toisaalta sammaleet, jäkälät ja sienet kaiken karvaisine muotoineen iloitsivat tilannetta pitämällä viikon ryyppykieroksen kantabaareissaan ennen maailman valloitustaan. Ainakin kuvannoillisesti, kasvien ajantajun mukainen viikko kun tiettävästi kestää suurin piirtein vuosisadan, suuntaan tai toiseen. Eläinkunta alkoi, perinteisen massakuoleman jälkeen, kehittyä enimmissä määrin energiaa ja vettä säästäviin muotoihin.
Miten kävi edellä mainitulle kädellisellä elämänmuodolle? Se päätti pitkän riian jälkeen tehdä kuten moni parisuhde tukalan paikan tullen eli erosi. Toinen puolisko sai kosteat kotialueet, joihin se oli alkujaan tottunut ja toinen sai lähteä etsimään uutta kämppää itselleen. Haikaillen entisen perään se seurasi vanhan kasvuston perääntymistä vuorten huipuille. Suurin osa sen määristä kuoli, viimeisten yksilöiden muuttuessa vahvemmiksi kestämään vuorten yhä karummaksi muuttuvaa ilmastoa. Jossain vaiheessa elämä kuitenkin keksi kuin keksikin keinon tai tavan selvitä. Vastaus tuli muuttuneesta ilmastosta, sen vahvasta sähköisyydestä vuorten ympärillä pyörivistä jatkuvista ukkosmyrskyistä salamoineen. Pitkällä matkallaan kohti väistämättömältä näyttävää tuhoaan oli olentomme kehittänyt alkeellista karvapeitettä. Oliotten turkki rupesi keräämään sähköä, ja parin tuskallisen sukupolven tuloksena alkoi olennoille muodostua sarvimaisia ulottumia kehon ylempiin osiin, päähän, hartioihin ja selkään. Nämä rupesivat toimimaan luonnon omina ukkosen johdattimina, jotka varastoivat olentojen ruumiseen energiaa ja voimaa. Kuten eräät entisaikojen tohtorit kokeissaan kuoleilla elikoilla tai ihmisen osilla huomasivat, on salamassa elämää auttavaa voimaa. Sukupolvien saatossa olentomme oppivat valjastamaan tuon voiman edukseen saalistaessaan muita olentoja. Mutta Luonto Äiti on tunnetusti ketkumainen ämmä, näin kauniisti sanottuna ja varusti saman ominaisuuden muillekin vuoristojen olennoille. Tämän huomattuaan olentomme mutisivat karkealla kielellään muutaman painokelvottoman sanan jollekin näkymättömälle voimalle, keräsivät vähäiset kimpunsa ja kampunsa ja päättivät lähteä katsomaan josko alavimmilta mailta saisi purtavaa vähän pienemällä vaivalla, jättäen jälkeensä ne muutamat pakolliset vastarannan kiisket, joita tunnetusti löytyy kaikista olemassa olon paikoista ja ulottuvuuksista.
Päästyään alavimmille maille oli olentomme alkanut kehittyä useampaan toisistaan erilaisempiin suuntaan. Näissä oli kaksi selvästi toisistaan eroavaa muotoa, jotka on helpoin erottaa koon mukaan. Toinen niistä oli näet pienempi ja toinen, no tietenkin suurempi. Jossain matkaa nämä muodot päättivät lähteä eri suuntiin, huhun mukaan isommat pyrkivät luontaisina öykkäreinä pomottelemaan pienempiään ja pienemmät monottamaan suurempiaan herkistyksiin ja sitten viemään näiden eväät näiden maatessa maassa kippurassa kiroillen kunniattomista pikku ryökäleistä. Pienempi muoto jäi elelemään vuorten suojaisiin luoliin, suurten serkkujensa lähtiessä etsimään jotain isoa ja mehukasta elukkaa jota kalauttaa nuijalla päähän ennen sen suuhun tunkemista.
Aika kului, olennot kehittyivät edelleen ja menivät keksimään oman versionsa sivilisaatiosta ja kulttuurista, olivatpahan ajan saatossa menneet jakautumaan vielä erinäisemmiksi olennoiksi. Luoliin ja vuorten juurille jääneet olivat jakautuneet pariin kolmeen eri rotuun, jotka jatkoivat hidasta kehitystään. Hitaasti kehittyesseään, huomasivat jota kuinkin kaikki rodut toisen sukupuolen olevan toista huomattavasti parempi johtohommissa ja toisen parempi fyysisissä ja aggressiivisessa jutuissa.
Jeps, tuli tuossa saatua vanha kone taas joten kuten toimimaan ja löydettyä kirjoituksia kansiosta erään roolipeli/fantasia -maailiman kuvaus. Lukiessani sitä tuli samalla korjailtua ainakin räikeimpiä kirjoitusvirheitä, mitä silmään osui ynnä lisättyä vähän tekstiä loppuun, kun satuin jopa muistamaan mitä oli tarkoitus vuosi tai puolitoista sitten siihen kirjoittaa.
Pitemmittä puheitta, tässäpä tuo tekele olisi, palaute olisi tietysti kiva saada.
Kaiken Alku
Olipa kerran, kaukaisina aikoina tai kaukana tulevaisuudessa, planeetta. Tämä planeetta sattui sijaitsemaan juuri siinä sopusuhtaisessa suhteessa vanhaan aurinkoonsa nähden että elämä pääsi jossain vaiheessa siellä sikiämään. Sen muinaisissa merissä alkoi ajan saatossa kehittyä erinäköisiä ja kokoisia elämänmuotoja, jotka elintilasta ja ruuasta kiistellessään kehittyivät vielä enemmiksi määriksi erinäköisiä ja kokoisia elämänmuotoja, kunnes eräs niistä sai uuden aatteen. Aate oli, meidän puheenparrellemme jota kuinkin käännettynä, ”Mitäpä jos lähtisin katselemaan mimmosta meininkiä tuolla vedenpinnan yläpuolella on?” Sen pitempiä siinä tohkailematta lähti kyseinen otus lyllertämään merenpohjaa pitkin kohti lähintä rantaa. Rantaan ja pintaan päästyään otus kurkkasi pinnan päälle. ”Täällähän on tilavaa ja muutenkin ihan eri meininki kuin tuolla pinnan alla.” tuumi otus ja päätti muuttaa maalle. Näin alkoi planeetan maan päällinen asuttaminen kaiken kaltaisilla elukoilla. Kasvikuntahan suuressa viisaudessaan ja hiljaisuudessa oli jo aika päiviä sitten aloittanut maanpäällisen valloituksensa, joka kertoo jotain kasvien ja elukoiden välisistä eroista. Tietenkin kyseiseen prosessiin kului hiton pitkä aika ja siihen liittyy kaiken maailman tieteellistä hölynpölyä ja sanahelinää, jota eri oppilaitosten opettajat, tohtorit ja proffessoorit suoltavat ammatikseen, mutta tiivistettynä päästään kuitenkin aivan samaan lopputulokseen.
Joka tapauksessa, jossain vaiheessa elikoitten määrä lisääntyi niin maan päällä että pinnan alla. Jossain tapauksissa ne asustelivat vuorotellen kummassakin paikassa, mutta niitä kummankin paikan asustelijat pitivät aikamoisina leveilijöinä ja muutenkin turhina otuksina, paitsi jossain tapauksissa oikein maistuvina välipaloina. Jossain siinä välissä sai joku elikoista päähänsä, nähtävästi erehdyksissä tai ainakin puolivahingossa, siirtyä liikkumaan ilmassa. Sitä elikö se meressä vaiko maalla ei ole vielä tietoomme tullut, vaikkakin huhu kertoo sen olleen yksi noista kummassakin elelevistä leveilijöistä paettessaan välipalaksi joutumista merestä maalle ja saman tien ilmaan eli paistinvartaasta padan kautta vapauteen. Tätä pidettiin ensi alkuun todella turhan päiväisenä ja muita ajattelettomana tekona, ainakin niiden kahden välipalan tarpeessa olleen elukan mielestä.
Aikaa myöten kehitys planeetan elukoissa ja kasveissa jatkoi rempseää ja rönsyilevää kiertokulkuaan ja kehitystään mitä erikoisimpiin suuntiinsa, kunnes onnistui kehittymään puolivahingossa alkukantaiseksi kädelliseksi olennoksi. Tätä oppineemmat henkilöt kutsuvat evoluutioksi, mikä on kaiten parempi nimi kuin hupsista -teoria, joka tunnetaan matemaattisissa piireeissä paremmin nimellä kaaos -teoria. Kaoos on tietysti mediaseksikkäämpi nimi kuin hupsista, paitsi tietenkin savolaisten keskuudessa. Paitsi että jos maailmassa on jokin korkeampi elämän voima, on se varmasti savolainen, niin kiero ja monimutkainen maailmankaikkeus tunnustaa olevan...
Palataan kuitenkin tuohon kädelliseen olentoon. Siitä olisi helposti voinut tulla ties minkälainen filosofi tai raketti-insinööri, joita normaalisti kaikista kädellisistä jossain kehityksen välissä kehittyy, hyvä esimerkki edellä mainituista maailmankaikkeuden savolaisista kieroutumista. Mutta siinä vaiheessa sattui jotain joka kerralla muutti pysyvästi kyseisen planeetan koko eläimistöä ja kasvillisuutta, jota tunnetaan kokonaisuudessaan joissakin hienoissa kirjoissa nimellä fauna. Siis ne elävät jutut, ei se jokin muutos, sitä kutsutaan luonnonkatastrofiksi samoissa opuksissa.
Kyseinen ilmiö rupesi kovalla kädellä muokkaamaan planeetan ilmastoa, kuin kepulainen toimeentulotukien kimpussa se myllässi, sääti ja leikkasi. Ilmasto rupesi kuivumaan, synkät pilvimassat peittivät planeetan pinnan korkeimpia vuorenhuippuja ja napa-alueita vaille sähköiseen myrskyynsä estäen elämälle niin rakkaan ja tärkeän valon pääsyn. Merenpinta laski laskemistaan, veden vetäytyessä maan alle ja syvinpiin hautavajoimiin, kostean vyöhykkeen keskittyessä päiväntasaajan tietämille. Auringon hylkäämät lehtikasvit katosivat muutamaa todella sisukasta pirulaista lukuun ottamatta. Toisaalta sammaleet, jäkälät ja sienet kaiken karvaisine muotoineen iloitsivat tilannetta pitämällä viikon ryyppykieroksen kantabaareissaan ennen maailman valloitustaan. Ainakin kuvannoillisesti, kasvien ajantajun mukainen viikko kun tiettävästi kestää suurin piirtein vuosisadan, suuntaan tai toiseen. Eläinkunta alkoi, perinteisen massakuoleman jälkeen, kehittyä enimmissä määrin energiaa ja vettä säästäviin muotoihin.
Miten kävi edellä mainitulle kädellisellä elämänmuodolle? Se päätti pitkän riian jälkeen tehdä kuten moni parisuhde tukalan paikan tullen eli erosi. Toinen puolisko sai kosteat kotialueet, joihin se oli alkujaan tottunut ja toinen sai lähteä etsimään uutta kämppää itselleen. Haikaillen entisen perään se seurasi vanhan kasvuston perääntymistä vuorten huipuille. Suurin osa sen määristä kuoli, viimeisten yksilöiden muuttuessa vahvemmiksi kestämään vuorten yhä karummaksi muuttuvaa ilmastoa. Jossain vaiheessa elämä kuitenkin keksi kuin keksikin keinon tai tavan selvitä. Vastaus tuli muuttuneesta ilmastosta, sen vahvasta sähköisyydestä vuorten ympärillä pyörivistä jatkuvista ukkosmyrskyistä salamoineen. Pitkällä matkallaan kohti väistämättömältä näyttävää tuhoaan oli olentomme kehittänyt alkeellista karvapeitettä. Oliotten turkki rupesi keräämään sähköä, ja parin tuskallisen sukupolven tuloksena alkoi olennoille muodostua sarvimaisia ulottumia kehon ylempiin osiin, päähän, hartioihin ja selkään. Nämä rupesivat toimimaan luonnon omina ukkosen johdattimina, jotka varastoivat olentojen ruumiseen energiaa ja voimaa. Kuten eräät entisaikojen tohtorit kokeissaan kuoleilla elikoilla tai ihmisen osilla huomasivat, on salamassa elämää auttavaa voimaa. Sukupolvien saatossa olentomme oppivat valjastamaan tuon voiman edukseen saalistaessaan muita olentoja. Mutta Luonto Äiti on tunnetusti ketkumainen ämmä, näin kauniisti sanottuna ja varusti saman ominaisuuden muillekin vuoristojen olennoille. Tämän huomattuaan olentomme mutisivat karkealla kielellään muutaman painokelvottoman sanan jollekin näkymättömälle voimalle, keräsivät vähäiset kimpunsa ja kampunsa ja päättivät lähteä katsomaan josko alavimmilta mailta saisi purtavaa vähän pienemällä vaivalla, jättäen jälkeensä ne muutamat pakolliset vastarannan kiisket, joita tunnetusti löytyy kaikista olemassa olon paikoista ja ulottuvuuksista.
Päästyään alavimmille maille oli olentomme alkanut kehittyä useampaan toisistaan erilaisempiin suuntaan. Näissä oli kaksi selvästi toisistaan eroavaa muotoa, jotka on helpoin erottaa koon mukaan. Toinen niistä oli näet pienempi ja toinen, no tietenkin suurempi. Jossain matkaa nämä muodot päättivät lähteä eri suuntiin, huhun mukaan isommat pyrkivät luontaisina öykkäreinä pomottelemaan pienempiään ja pienemmät monottamaan suurempiaan herkistyksiin ja sitten viemään näiden eväät näiden maatessa maassa kippurassa kiroillen kunniattomista pikku ryökäleistä. Pienempi muoto jäi elelemään vuorten suojaisiin luoliin, suurten serkkujensa lähtiessä etsimään jotain isoa ja mehukasta elukkaa jota kalauttaa nuijalla päähän ennen sen suuhun tunkemista.
Aika kului, olennot kehittyivät edelleen ja menivät keksimään oman versionsa sivilisaatiosta ja kulttuurista, olivatpahan ajan saatossa menneet jakautumaan vielä erinäisemmiksi olennoiksi. Luoliin ja vuorten juurille jääneet olivat jakautuneet pariin kolmeen eri rotuun, jotka jatkoivat hidasta kehitystään. Hitaasti kehittyesseään, huomasivat jota kuinkin kaikki rodut toisen sukupuolen olevan toista huomattavasti parempi johtohommissa ja toisen parempi fyysisissä ja aggressiivisessa jutuissa.