Laatikko - lyhykäinen novelli

[b]Laatikko[/b]   Nyhväsin vaivalloisesti sälekaihtimet auki. Niiden narskuessa pahaenteisesti vilkas kuhina ja eltaantunut valo saavuttivat parin uupuneita, harmaita silmiä. Samalla vuosien pölykerrokset päättivät aloittaa lepattelun jalon harrastuksen. Näin nuo viheliäiset saivat minut köhimään imaistuani näitä terveysaineita rööreihini. Edessäni avautuvan näkymän eteen ilmestyi näin kaunis usva, joka vitkutellen ja kitkutellen laskeutui. Näin se lopulta antoi minun nauttia ainutlaatuisesta saastasta.   Pikkuiset pisteet taaperoivat eteenpäin, kerääntyivät ja hajosivat. Jotkut pitivät paljon melua tyhjästä, mutta kirkkaimmat heistä olivat hissukseen. Muutamat messusivat, useat synkistelivät, monella oli pahoinvointia ja osa eli kulta-aikaansa. He kaikki olivat tärkeitä. Heistä kellään ei ollut merkitystä. He kaikki olivat minua, mutta myös sinua. Sinusta se voi kuulostaa oudolta. Voisit uskoa, ettei mielipiteelläsi ole minulle väliä. Olet väärässä. Sinähän olet minä.   Venyttelin mittavia raajojani ja vahingossa tulin aloittaneeksi sodan. Se oli tosin vain mitätön pikku kahakka. Yksi pisteistä oli katkeroitunut, mutta älykkäänä tajunnut muidenkin jakavan hänen synkän tunneskaalansa. Asiat johtivat taas toisesta kolmanteen ja pian populaatiooni oli ilmestynyt jälleen aukko. Pärskähdin idiooteille, vuosien työ meni hukkaan.   Menneisyydelle laitettiin taas aivan liikaa painoa, tulevaisuudesta osattiin havaita vain se oman mielipiteen osoittama suunta. Ei katsottu toisen kulmaa, ei laskettu kvartaaleja, pidettiin näkökulma yksipuolisena. Kauheaa haaskausta. Hirmuista tuhlausta. Niin harva tajusi, miten eteneminen tapahtui. Kuinka pikkutarkkaa se oli, miten moni seikka siihen vaikutti. Kuinka siroja liikkeiden täytyi olla, ettei koko rakennelma lahoaisi ja kahahtaen hajoaisi. Ei sillä tosin ollut väliä, he olivat ohikiitäviä.   Mutta niin kuin minäkin, he olivat kaikista tärkeimpiä osasia. Yhdessä meistä muodostui ihmeellinen ja sädehtivä Kokonaisuus. Vastaavaa ei ollut, mutta se olikin elämän juju. Kaikki eivät olleet samaa, mutta silti meitä kaikkia yhdisti se, että meissä oli se pienen pieni jyvänen toisiamme. Se riitti. Yksikin piste poistuisi, niin se vaikuttaisi tuleviin pisteisiin vielä tuhannen vuoden päästä.   Silti poistuvat pisteet olivat tärkeä osa koneistoa. Ne pitivät rattaat pyörimässä ja antoivat tilaa uusille ruuveille ja nauloille. Joillekin nämä häipymiset olivat kovin vaikeita, heidän toimintansa häiriintyi siitä pahasti. Jälleen kerran vain harvat ymmärsivät lopun olevan osa kiertoa. Jälleen kerran jouduin päästämään huokauksen.   Kaikki mitä näin oli kaunista. Kaikki mitä näin oli rumaa. Nämä kaksi vastakohtaa sekoittuivat upeasti toisiinsa luoden Kokonaisuuden. Tämä muodostui juurikin niistä paljon haukkumistani ja vielä enemmän kehumistani pisteistä. Kaikessa pienuudessaan, kaikessa merkittömyydessään, ne muovasivat ympäristöään tehden Kokonaisuudesta elävän. Lopputulos oli upea, mutta silti saastaa.   Pistin vaalea paahtoisen kahvini porisemaan, naksautin nikamani ja avasin oluen. Siemaillessani tähyilin kaihtimien läpi, vilkuilin vaivihkaa, en antanut itseäni ilmi. Minä toisin sanoen nautin hissukseen kaikesta loistosta, mitä edessäni oli. Rakastuin päätä pahkaa punaisena helmuilevaan pisteeseen, sitten sen tulinen hehku jo sammuikin. Se oli ohikiitävää, mutta se pieni hetki riitti minulle. Se pieni hetki sai minut ihannoimaan edessäni siintävää sekasortoa.   Ja jälleen rakastuin. Pieneen ja hiljaiseen, mutta se sisäinen palo oli niin voimakas, että sen lämpö käpristeli varpaitani. Osana Kokonaisuutta tämä pikkuruinen oli hissukseen, mutta hänen poistuttuaan sisälläni muljahti. Se teki kipeää, mutta niin kuin olin jo saarnannut; kaikki tämä oli osa kiertoa. Loputonta ja julmaa se oli, mutta samalla niin hetkellistä ja hellää. Ja silti se sattui.   Vaihdoin olueni kahviin ja annoin kofeiinin potkaista. Samalla jatkoin tutkimistani. Kummastelin, kuinka nuo pisteet jaksoivat pauhata kruunun jalokiven poistumisesta vuosikymmeniä. Ymmärsin hetken pohdittuani, kuinka paljon yksikin heistä vaikutti. Kuinka paljon parhaat heistä vaikuttivat. Päätin kutsua tätä kyseistä hetkeä elämässäni käsittämiseksi.   Vilkuilin seinällä vinosti roikkuvaa kelloa ja tikityksen pauhatessa tajusin aikani olevan pian ohitse. Minun täytyisi kirjoittaa ohje vuorossa seuraavana olevalle. Hetken pähkäiltyäni päätin jättää hänelle samat hämmentävät sanat kuin edeltäjäni oli minulle virnuillen luovuttanut. Haparoin pitkin poikin huonetta löytäen lopulta kynäni ja ryppyisen palan pergamenttia. Tartuin sanan säilääni ja annoin sen viuhua.   ”Venyvä ja pomppiva kasa, joka on laatikko. Laatikko, joka on maailma. Maailma, joka olet sinä.”   Minulla oli täysi työ olla tukehtumatta mielipuoliseen hekotukseeni. Sillä noviisilla tulisi kestämään vuosia, että hän tajuaisi sen tärkeimmän. Hyvällä tuurilla siinä menisi jopa vuosikymmeniä, oppisipahan olemaan. Laatikko oli pelkkä illuusio, sitä ei ole muualla kuin mielessämme. Olimme luoneet sen vitsinä, mutta siitä kehittyikin vakava eepos. Huutonauruni täytti huoneen joka kulman ja sen yhä kaikuessa pitkin poikin seiniä otin viimeiset askeleeni ja sulauduin massaan.

Minulle ainakin jäi epäselväksi, mitä tällä tekstillä yritetään sanoa.

[quote="punnort" post=19365]Minulle ainakin jäi epäselväksi, mitä tällä tekstillä yritetään sanoa.[/quote]   Vähän pelkäsinkin, että näin tässä käy :lol: Ideani tekstiin lähti juttutuokiosta toverin kanssa, jossa käsittelimme lausettta "Ajattele laatikon ulkopuolella". Päädyimme lopulta tulokseen, että koko lause on tyhmä, koska laatikkoa ei ole olemassa. Hahmoa tarinassa voisi verrata ehkä liikkumattomaan liikuttajaan, vaikka tämä vertailukelpoisuus ei olekaan tarkoituksena ollut. En tiedä sainko yhtään avattua sinulle tätä, mutta toivon näin. Jos lisäselvitystä tarvitset/haluat voin avata vähän laajemmin, nyt halusin pitää tämän selityksen lyhyenä. Ihan vain tylsistymisen estämis - syistä.

Nyt olen vielä pahemmin sekaisin.   Jos laatikon ulkopuolelta ajatteleminen on olennaista, ehkä se pitäisi kirjoittaa tarinaan selkeämmin?

Tarina ei selkeästi auennut minunkaan mieleeni. Kenties juuri siksi pidän jutusta - sen ummehtuneen sulkeutuneisuuden voin lähes maistaa!