Yksin

Ajattele valtameret ja kivet joille aalto käy, liikerata, toisto ja kosketus Ajattele minut siellä istumassa nousuveden saapuvan niin yksin   Sillä minne aurinko laski ja mistä viimeinen lento lähti ilman paluulippua ilman korkearesoluutioista käsitystä päämäärästä tai tarkoituksesta Siellä uppoavat alati ne, jotka yrittivät pitää kiinni Sieltä lentävät korkeammalle sielut, jotka uskalsivat jäädä yksin   Ja jatkaa matkaa

(No niin, jospa sitten aloitan kommentointiprojektini tästä. :wink: Tai ainakin kirjoitan sen yhden kommentin.)   Olen kautta linjan tykännyt tyylistäsi kirjoittaa runoja, vaikka jotkin ovatkin menneet ohi ja toiset sitten taas uponneet paljon paremmin ja syvemmälle. Tämän suhteen en osaa sanoa, että sainko siitä kokonaan kiinni: runo itsessään ei ole kovin monimutkainen, mutta sitä ei pysty lukemaan kerralla läpi keskittymättä. Yksityiskohtiin pitää pysähtyä, että kokonaisuus hahmottuu.   Tykkäsin yksin-sanan toistosta, tämän tunnelmasta ja siitä, miten tuo yksi erilainen sana - korkearesoluutioista - katkaisee tunnelman ja pysäyttää. Lopetus oli minusta vähän hankaava, mutta se johtuu ehkä muodosta, ei niinkään ajatuksesta. Toisaalta samaan aikaan myös pidin siitä, että se irrottautuu yksittäisenä säkeenä muusta runosta ja tuntuu vähän keskeneräiseltä, irralliselta; siltä, että runo itsessään olisi jo lähtenyt jatkamaan matkaa.   Erityisesti pidin tässä runossa tuosta ekasta säkeistöstä, se oli kauniin keinuva ja tunnelmallinen ja tasapainotettu. Toisaalta kokonaisuuskin toimii hyvin ja kaikki kolme säkeistöä ovat sopivan erilaisia. Selvästi runoiluote on edelleen tallella. :smile:

Jee kiitoksia kommentista (johan pääsin mafiassa valittamasta, kun ei kukaan enää kommentoi). Tämä runo syntyi lentämisestä ja lähtemisestä, joten aika 'helpoissa' teemoissa liikutaan. Ei mitään sen syvällisempää maailman tarkoituksesta tai luonteesta. :wink: