Täysikuu

Täysikuu   silta luokses kaunehinta silkkiä soi vettä samettisinta kuin uni keinuu aalloilla ajan ajattaret majailee sysiyössä kalpeakasvo iätön kuin äidin rakkaus ikuinen viisaus yön lapsien taivaan tuikkeen seppä veli hopea, päivän tulen veli loimottavan liekin varjopuoli oi, ikuinen kauneus iäisyys kuin tuulen henkäys oi, iätön täysikuu vielä kerran esiin lipuva taio taikojasi oi, iätön täysikuu

Kliseinen runon aihe, mutta ei välttämättä itsessään niin kliseinen runo. Kauniin sanakääntein kuvattu tätä "yön vaeltajaa". Sehän se on jo iät ja ajat pieniä ihmismieliä kovasti kiehtonut.

Nyt kun me tiedämme, mitä Kuu todellisuudessa on, tuntuu upealta, että se yhä kirvoittaa runoilevaa mieltä. Taiteellisia kuviahan kuusta yhä saa, emmekä kai niitä katsellessamme kuvittele kuuaiheista tiedettä. Silti joskus tuntuu siltä, että tieto työntää runoutta tieltään mielissämme. Mutta tälläkin makkaralla on kaksi päätä :wink: .

Kiitos paljon kommenteistanne! :smile:

Perinteinen aihe, josta saa paljon kaunista sanottavaa, mikäs siinä. Kuu on varmaan inspiroinut runoilijoita kautta aikojen, ja eritoten meren yllä siintävä täysikuu öiseen aikaan on melko aavemaista ja komeaa katseltavaa.   Aiheeseen olisi ehkä kiva ollut saada vähän uutta näkökulmaa, tai uutta merkitystä: nyt runo jäi pitkälti tämän monelle tutun (mielen)maiseman ylistämiseksi. Ehkä kuun voisi liittää johonkin uuteen teemaan, kuten elämänvaiheeseen? Nyt sivuat sekä äitejä että lapsia, ehkä voisit seuraavalla kerralla keskittyä johonkin näistä? Mitä kuu merkitsee vaikkapa odottavalle äidille, tai aikuiseksi varttuvalle nuorelle?