Luonnollisia jatkumoita

istun rengaskeinussa metalliketjut ovat kylmät ajattelen kahleita ja sitten, luonnollisena jatkumona, sinua   joskus, kun annoit vauhtia ajattelin, että irtoan maasta ettei painovoimalla ole valtaa syöksyin kohti aurinkoa, ja sitten, luonnollisena jatkumona, sinua   elämä tekee kaaria kohti taivasta, sitten syöksynä takaisin, taakse, menneeseen joskus ajattelin, että sinä olet vapaus mutta aivan kuten keinuissa sinullakin oli metalliketjusi, jotka mittasivat vapauden määrän   ajattelin, että rakastin sinua joten annoin kahleidesi sitoa minutkin mutta opin vihaamaan niitä ja sitten, luonnollisena jatkumona, sinua

Jännän toteava runo, jossa on toisaalta hyvin sointuvia piirteitä, toisaalta taas melko lakonista toteamista. Keinun käyttö vapauden vertauskuvana on kiinnostava, samalla kun siitä saa vauhdintunteen, se on kuitenkin aika rajallinen vauhti. Keinu ja kahleet ovat melko perinteisiä kielikuva, mutta mielestäni käytit niitä tässä onnistuneesti.   Lopun lakonisuus on suorastaan hykerryttävä: kertoja sanoo vihaavansa, mutta tekee sen hyytävän rauhallisesti. Ettei petturirakastajalle olisi käynyt huonosti? Voi johtua minusta (ja oudosta mielikuvituksesta), mutta melkein näen tässä jonkun kuristuneena niihin keinun naruihin... :wink: