Novelli: Sello

[b]Sello[/b]   Nainen seisoi yksin pukuhuoneessa. Hänen kädet tärisivät, häntä pelotti. Kaikki se yleisö, kaikki ne kymmenet ja sadat ihmiset tuijottamassa hän arvostelevin, tuomitsevin mielin. Ja, hän yksin tuntemassa kaiken sen minkä tilaisuus hänelle suo, mitä hän vetää puoleensa soitollaan, mitä vaalii sielussaan.   Nainen verryyttelee käsiään, taivuttelee niitä, hieroo niitä, tuntee lämmön leviävän koko kehoonsa, verisuoniin, lihaksiin, lihaan. Seuraavaksi hän avaa siistin laukkunsa ja ottaa esille partituurit, nuotit jotka puhuvat hänelle hänen omaa kieltään ja selailee niitä hieman, sieltä täältä. Monet kuviot näyttävät vaikeille, jotkut hieman helpommilta, mutta nainen on myös valmistautunut. Ja hyvin, hän on tehnyt tätä pienestä asti, harjoitellut monien erillaisten ankarienkin opettajien alaisuudessa ja edessä, silmän alla, tutkittuna, häntä on kehutti ihmelapseksi, musikaaliseksi neroksi, naiseksi joka on syntynyt maailmaan soittamaan selloa ja vain selloa; ja oi, kuinka kauniisti hän soittaakaan aina kun vuodattaa intohimonsa ulos sielustaan ja tarttuu jouseen, tarttuu selloon ja alkaa soittaa!   Seuraavaksi, on sen aika. On aika näyttää mistä tämä nainen on tehty, kuinka hänen mieli taipuu yhdeksi instrumenttinsa kanssa, kuinka taitavasti hän juoksuttaa arpeggiota legattona, kuinka jousi laulaa ja laulaa hänen käsissään.   Hän astuu saliin. Ja silloin:   Nyt hän näkee pelkonsa suoraan silmästä silmään, jokainen penkki salissa on käytössä, jokainen silmäpari tutkii hän, vain häntä. Ja, nainen ajattelee:   [i]Tämä on se, tämä on se paikka johon olen valmistatunut koko ikäni, tilasuus joka on aina häämöttänyt horisontissa, joten nyt, tartu nyt selloon, jouseen, soita, soita perkele soita! [/i] Nainen rykäisee hiljaa. Rykäisee toisen kerran. Ja, muutamalla kauniilla vedolla aloittaa soittamisen, etenee hieman alusta, varovaisesti, saapuu myöhemmin kappaleen keskikohtaan, soittaa välillä stagattona, välillä pitkiä korkeita legattoja ja arpeggioita, antaa sellon laulaa ja laulaa, soittaa kuin hurmiossa, tuntee koko salin taipuvan allaan, hyväksyvän hänet, ottavan hänet omakseen ja todistaa naisen uupumatonta intohimoa, soittoa joka virtaa saliin taivaasta!   Hän on sellisti, hän on yhtä kuin sello, hän on sello!

Sanotaan pienenä kommenttina, että oli ihan musiikkimiehen näköinen tarina. Kyllähän nämä klassiset musisoijat herättää kateuden sekaista ihailua tällaisessa rokkijätkässä. Pääsisköhän sitä klassiseen orkesteriin triangelia soittamaan, jos oikein treenaisi?