Runo: Viljava kaukainen maa

[b]Viljava kaukainen maa[/b]   1.   "Ole guru itsellesi, älä ole sitä muille", niin on minulle sanottu. Se luki tuhansissa tuhkasta kootuissa kirjoissa joita säilytettiin maan alla, salaisissa pylväin tuetuissa saleissa.   Ja, minä uskoin sen. "Anna heidän itse kartoittaa elämänsä." Sama äänetön muukalainen jatkoi kirjasta toiseen, ikuisesti paasaten edelleen ja edelleen. "Sokeus. Ja valo", hän sanoi myös "Toistensa ikuiset vastakohdat. Ei niitä pääse pakoon, poika.Hep!" Samalla elämän trumpetit soivat säännänmukaisten kuvioiden tahtiin, muodossa, mukana, geometrisesti. Ikuisesti keinahdellen, kuin kaksi vanhusta kuolinvuoteillaan, odottamassa parempaa laidunmaata, ikuisen auringon maassa.   2.   Anna elämänpuun levätä ikivanhan rikkaruohojen valtaamalla luostarin pihalla, tunne otsasi takana tuhannet viileät ja virvoittavat tuulet, ratsasta betoniviidakon lakien mukaan ja siinä se oli, kaiken keskellä: yksi aikakauslehti sairaalan miljoonissa - sirpaleisissa - odotushuoneissa, Ja kellot - ja ne villit kellot - soittivat selkeyden laulujaan, kuin sinä nukuit niin lempeästi yöllistä untasi keskellä kirkasta päivää.