kotimatkalla

iltavalossa puut hehkuvat kultaisintaan koivut ja haavat roihuavat kesän jälkeensä karistamia muistoja seisovat viimeisenä vartiona mustia kuusia vasten. minä muistan sinun puolestasi nuoruuden mainetekosi ja purjelentokoneesi laajat kaaret. haalistuneet silmät katsovat jo jonnekin ohitseni kauas sinä olet meistä vanhin vaikket sitä enää tiedä jos tarttuisi vielä käteesi voisi ehkä nähdä silmissään seinän täydeltä soittimia ehkä kuulla saksofonin hitaat nuotit hämärissä mökkikuistilla sinä olet matkalla polkua pitkin päivänpaisteiseen rantaan istutko jo vanhassa soutuveneessäsi järvellä levolliset kasvot ulapalle päin?

Ihana runo. Rakastan sen kekseliästä kuvailua, tunnelma välittyy hyvin. Oudolta vain tuntui, kuin ei ollut alkukirjaimia... Mutta voit joka tapauksessa olla tyytyväinen itseesi!