Tämän osan käsittely alkaa maanantaina 2.4.2018.

Tämän lukupiirin tarkoitus on tarjota paikka Atorox-ehdokkaista keskustelemiseen. Vaikka et olisi ilmoittautunut mukaan Risingin raatiin, olet lämpimästi tervetullut jakamaan mielipiteesi kunkin viikon novelleista. Yleistä jutustelua Atorox-äänestyksestä löydät täältä.

Käsiteltävänä ovat seuraavat novellit:
- Artemis Kelosaari: Se mistä ei voi puhua
- Inkeri Kontro: Neiti Fridenstenin päiväkirja
- Milka Hakkarainen: Reaktorirakkautta
- Susanna Hynynen: Tulevan suven morsian

Artemis Kelosaari: Se mistä ei voi puhua

Kelosaaren viimevuotinen novelli Herhiläiskuningattaren siivet on jäänyt mieleen yhtenä paremmista lukukokemuksista. Oiva miljöö, tunnelmallista kuvailua, sujuvaa tekstiä. Olkoonkin myös, että kyseistä novellia vaivasivat aavistuksen etäisiksi jäävät hahmot ja epämääräinen lopetus.

Siinä suhteessa joudun toteamaan, että kehitystä ei ole juuri tapahtunut vuoden aikana. Se mistä ei voi puhua on novellina oikein hyvin kirjoitettu, tunnelmallinen paketti. Itäsuomalainen korpitalo avautuu lukijan silmiin autiona, kaukaisena ja muukalaisen silmiin pelottavana miljöönä, jota kuitenkin käsitellään myös siellä asujien näkökulmasta, jolloin siitä yhtäkkiä paljastuu koti. Kuvailu kaiken kaikkiaan tukee gootti-teemaa erinomaisesti. Novelli liikuskelee myös jatkosodan tapahtumissa ja näissäkin kuvailu on se juttu.

Juoni ikävä kyllä jätti kylmäksi. Tai tarkemmin sanottuna se, että juoni ei mennyt yhtään mihinkään. Heti alusta asti oli selvää, että ullakolla on jotakin. Okei, loistavaa. Mitä? Ja tähän kysymykseen ei saada tyydyttävää vastausta. Opitaan, että siellä hyvin todennäköisesti on jotain alikersantti Korppiin liittyvää, mikä on askel oikeaan suuntaan, mutta tämän pidemmälle novelli ei lukijaa edes lopussa vie. Aloin itse miettimään lukiessani mahdollisuutta siihen, että alikersantin sukunimi olisi paljon osuvampi kuin voisi olettaa. Myönnettävästi jonkinlaisen muodonmuuttajahirviön yhdistäminen jatkosotaan ja karuun sodanjälkeiseen perhekärsimykseen olisi ollut aavistuksen outoa, mutta ovathan korpit nyt kovin goottisia. Mutta kun ei. Ullakolla oli perin geneeriseksi jäävä epäkuollut/kummitus/vainohenki, mikä tarkoittaa, että tekstistä puuttuu huipentuma.

Juoni ei myöskään pahemmin liikkunut. Tässä seurataan kolmea aikajanaa, kolmea sukupolvea, isältä pojalle ja pojalta pojanpojalle. Mutta näiden kaikkien aikajanojen tarkoitus on hahmottaa tilannetta, eikä liikuttaa juonta. Opimme kyllä hyvin kouriintuvasti, millaista tässä Vartiaisten mökissä on, mutta tarinasta puuttuu liikkeen tuntu. Ainut hahmo, joka tuntuu siirtyvän paikassa ja ajassa tehden asioita, on Korppi, mutta hän ei ole koskaan tarinan keskiössä. Tässä pikemminkin seurataan tarinan ulkopuolisen olennon aiheuttamia lieveilmiöitä. Mikä ei ole automaattisesti väärä tapa kertoa tarinaa, mutta se ei ole se helpoin mahdollinen ja tässä tapauksessa minulle lukijana jäi se mielikuva, että en ollut tarinassa mukana. Korpille tapahtuu asioita Vartiaisten toimesta, mutta aina hyvin vähän kerrallaan, jolloin yksittäiset Vartiaiset muuttuvat statisteiksi ja heistä ei pysty välittämään.

Silti, erittäin hyvin kirjoitettu tarina tekniseltä näkökannalta. Pidin miljööstä, pidin kuvailusta. Ikävä kyllä tarinan rakenne oli mielestäni epäonnistunut.

Artemis Kelosaari: Se mistä ei voi puhua

Aloitanpa itsekin tämän vuotisen Atorox-urakan tällä novellilla.Päällimmäisenä mieleen jäivät tästä novellista tekstin kuvailevuus, kylmä ja kalsea tunnelma sekä pieniin osiin pilkottu pelottavuus.

Kuvaileva teksti herätti mielikuvia, ja antoi tarinalle sen miellyttävän kylmän ja kalsean fiiliksen. Itse juoni ei sinänsä ollut kovikaan erikoinen, koko jutun pointin taisi arvata jo aika varhaisessa vaiheessa, mutta se ei häirinnyt. Minua jäi kovin kiinnostamaan se, että miten tarina loppuu. Lopetus olikin tämän novellin heikkous, koska minä olisin ehkä halunnut nähdä avoimemman lopetuksen. Sen arkun olisi vaikka voinut jättää ullakollle?

Novelli oli hyvin jaksotettu kolmelle eri kertojalle, jolloin yhteen kertojaan ei ehtinyt kyllästyä liiaksi. Nitisen hiukan siitä, että neljä mieshahmoa oli keskiössä, ja naisten rooli oli lähinnä joko kuolla tai olla mukana vain siksi, että sitä jotenkin odotettiin…

Inkeri Kontro: Neiti Fridenstenin päiväkirja

Jos novellilta vaaditaan nimenomaan goottimaisuutta, tässä oli ainakin miljöö kunnossa. Tyhjäksi jäänyt, ehkä aavistuksen rapistuva herraskartano, jonka autioissa ja suurissa saleissa on tilaa liikuskella ja pohtia yksinäisyyttä.

Näkökulmakertojana lapset ovat olleet kokemukseni mukaan monille kirjoittajille hankalia, eikä tämä ikävä kyllä ole siinä suhteessa poikkeus. Kontro tavoittaa kyllä hyvin lapsenomaisen yksinkertaisuuden ja suorapuheisuuden. Josefiina on kielenlahjoiltaan ehkä hieman liian kehittynyt, mutta toisaalta hän on klassisen koulutuksen saanut yksinäinen ja pikkuvanha lapsi. Tämän voi hyväksyä, etenkin koska se parantaa lukukokemusta.

Isommaksi ongelmaksi nousee sama juttu, joka vaivasi minua viime vuonna Asta Lepän novellissa Avain. Tarkemmin sanottuna se, että lapsenomainen kertoja ei totta kai tiedä nimiä kaikille asioille, joten hän yrittää selittää, miltä ne näyttävät. Ikävä kyllä tämä tarkoittaa, että lukijalla on hyvin suuri vaara olla ymmärtämättä, mistä puhutaan. Näin tässäkin. Olen pari päivää pohtinut, mutta en kyllä vain saa päähäni, mitä kellarista löytyvät metallikiharat yrittävät olla. Sähkönjohtimia, ehkä? Olo on turhautunut, eikä suinkaan kiinnostunut tai utelias. Ehkä joku keksi välittömästi, mitä ne ovat, missä tapauksessa onnitteluni, mutta väittäisin kyllä, että on pakko olemassa tarina kertoa tällainen tarina ilman, että joka toinen lukija jää raapimaan päätään tuskastuneena.

Mitä itse juoneen tulee, se päättyi hieman odottamattomasti. Jos oikein ymmärsin, äiti kidutti lasta pitääkseen tämän pienenä ja söpönä? Ihanan groteskia, mutta koska se nyt tuotiin esiin vasta aivan lopussa ja sittenkin kierrellen ja kaarrellen lapsen suusta, siitä jäi puuttumaan se isku vyön alle, jota se olisi kaivannut. Asiaa ei auttanut Josefiinan tapa kertoa asiasta. Tekstistä ei välittynyt asian kauhu tai julmuus. Mielikuvaksi nousi pieni tyttölapsi polkemassa jalkaa ja mököttämässä, koska äiti on tehnyt jotain tuhmaa.

Novellilla on hyvät puolensa, mutta en missään vaiheessa päässyt hahmojen sisälle.

XXXXX

Milka Hakkarainen: Reaktorirakkautta

Tässä oli jo ainesta. Lukija tempaistaan suoraan Tšernobylin räjähdyksen jälkeisiin kauhun kuukausiin ja vuosiin, kun näkymätön surma roikkui koko Euroopan yllä ja kaikki tarkkailivat vainoharhaisesti säteilymyrkytyksen oireita. Päähenkilö tiesi asiasta juuri sopivan määrän ja oli tietämättä vieläkin enemmän, jotta novelliin saatiin hyvä paranoian ilmapiiri, koska lukijakaan ei voinut luottaa siihen, mikä oli vaarallista, mikä ei ja mikä oikeasti edes auttoi suojautumaan.

Pidin myös paljon novellin tavasta rakentaa kauhua. Pienet yksityiskohdat, kuten epätieto siitä, kuka puhuu, tai eläinten liikavarpaat tai -hampaat eivät yritä iskeä kauhua suoraan lukijan kurkusta alas, mutta ne ovat kuitenkin tarpeeksi outoja ja hermostuttavia, jotta lukijalle alkaa kasvaa mielikuva siitä, että jotain on kamalalla ja peruuttamattomalla tavalla pielessä. Ylipäätään kuvailu oli vahvaa ja paikoista sai elävän mielikuvan. En nyt ole ihan varma, menikö esim. susien ylimääräinen hammasrivi liian pitkälle, mutta tähän novelliin se kyllä istui ihan hyvin.

Isoimpana ongelma pitäisin draaman kaarta. Aivan lopussa paljastuu, että päähenkilö on harhaillut liian pitkälle, eikä paluuta ole. Ikävä kyllä tämän mahdollisuus paljastetaan vasta siinä vaiheessa, kun lopussa kerrotaan, että ollaan jo liian pitkällä. Lukija ei missään vaiheessa saanut täysin selvää mielikuvaa siitä, miten lähellä voimalaa päähenkilö seikkailee. Tai pikemminkin, miten lähellä vaarallista vyöhykettä hän seikkailee. Maininta niin sanotusta punaisesta vyöhykkeestä novellin alkupuolella, esim. samalla kun päähenkilö saa ohjeitaan tai tutkii karttaansa, olisi toiminut hyvänä alustuksena lopun paljastukselle. Nyt lukijalla ei ole mahdollisuutta ennakoida ja aavistaa, koska hänellä ei ole tarpeeksi informaatiota, paitsi kenties se, joka hänellä on novellin ulkopuolelta. Esim. maininta siitä, että nuoret miehet tutkivat voimalan eteläpuolen seutuja ja että päähenkilölle annettiin pohjoisin sektori, olisi voinut hyvinkin riittää.

Epämääräiset ihmissusivihjaukset olivat myös outoja, enkä ole kovin varma, miten hyvin ne tukivat muuta tarinaa.

Siltikin, novelli paremmasta päästä. Pienellä viilauksella tästä saisi vallan mainion.

Inkeri Kontro: Neiti Fridenstenin päiväkirja

Pisteet siitä, että kertojaääni pysyi koherenttina koko novellin ajan, mutta muuten en oikein saanut mitään irti tästä. Lapsikertojat ovat hyvin haasteellisia minulle, en pidä niiden antamasta naiivista näkökannasta tai selvästi siistitystä maailmasta. Miljöön kuvailu toimi minusta hyvin tästä huolimatta, lukiessani novellia pääsin osittain kiinni siihen synkempään tunnelmaan.

Juonta tai oikeastaan twistiä pohjustettiin aika kauan ja sitten se rysäytettiin lopussa äkkiä lukijan silmille, eli jotenkin jaksotus oli hieman pielessä. Olisin ehkä kaivannut jotain enemmän, jotain lisää. Nyt koko homma jäi hieman latteaksi. Tämän novellin luki, mutta tuntuu että siitä ei jäänyt oikein mitään mistä ottaa kiinni.

Minulle jäi kanssa aika auki se, että mitä ne jutut siellä kellarissa olivat. Jäi muutenkin olo, että en hiffannut ihan kaikkea, tai sitten se vain johtui siitä, että en pystynyt yhtään samaistumaan päähenkilöön.

Milka Hakkarainen: Reaktorirakkautta

En muista, että olisin koskaan, tai ainakaan pitkään aikaan, lukenut ydinturmaan liittyvää tarinaa. Jo tämä seikka herätti mielenkiintoni. Kokonaisuudessaan pidin novellin tunnelmasta, mystisyydestä ja painostavasta fiiliksestä.

Teksti soljui eteenpäin ja luin tämän melko nopeasti. Ihan kaikilta osin ei päästy finaaliin asti, sillä jokin juttu jäi tästäkin puuttumaan. Olisin halunnut, että kettujen/susien roolia olisi laajennettu enemmän. Perässä seuraavat eläimet olivat mahtava yksityiskohta, tunsin lukiessa kettujen katseet selässäni, joten olisin halunut tätä lisää. Minä tiedostin, että päähenkilö on liian pitkällä ja aivan varmasti pahasti altistunut, joten odotin lopussa jotain merkittävänpää käännekohtaa jota ei sitten valitettavasti tullut. Mutta en osaa oikein pitää loppua varsinaisen huononakaan, pidin äänettömästä sikiöstä melkoisesti. Minua myös ahdisti, hyvällä tavalla, päähenkilön huoleton suhtautuminen siihen, että kaikki laitteet hajosivat…

Artemis Kelosaari -- Se mistä ei voi puhua

Jo novellin alussa selkeästi alustetaan sitä, miten novelli tulee päättymään. Lukijalle mm. kerrotaan vänrikki Vartiaisen metsästysharrastuksesta. Suvussa periytyvä ahdistus ja synkkä salaisuus ovat ehtaa gotiikkaa, kuten myös suvun vanha kelokartano. Korppi on nimeään myöten eläimellisen mystinen hahmo täydentäen tarinan tunnelmaa.

Inkeri Kontro -- Neiti Fridenstenin päiväkirja

Varjojen lumo -antologian ainoa ehta kauhunovelli, eli tarkemmin sanoen se edustaa gotiikan alagenreä goottilaista kauhua. Novellin päiväkirjamuoto kuuluu tyylisuunnan vanhoihin perinteisiin. Kirjoittaja antaa ymmärtää, että neiti olisi jonkinmoinen hirviö, jonka voi näyttää vain perheen palvelijalle. Mutta sopivasti vasta tarinan lopussa paljastuu hyytävä totuus. Novellissa on monta jippoa, kuten se kuka oli neidin isä. Välillä näin omassa mielessäni neiti Fridenstenin myös Anne Frankin näköisenä tyttönä.

Milka Hakkarainen -- Reaktorirakkautta

Ihastuttava novelli, joka kauhun sijaan haluaa kuvata etenkin rakkauden voimaa. Itsekin toivoisin, että gotiikka korostaisi kauhuelementtien sijaan erityisesti tummasävyistä romantiikkaa. Frankensteinista lähtien on hallitsematon tekninen edistys synnyttänyt hirviöitä ja "hirviöitä", joten siinäkin mielessä novelli edustaa hienosti genren perinteitä. Päähenkilö on kaikessa naiviudessaan sympaattinen hahmo. Ja ketut ovat aina plussaa!

Susanna Hynynen -- Tulevan suven morsian

Kelosaaren ja Kontron novellien tapaan tässäkin tarinassa on suvussa periytyvää hulluutta ja ahdistusta. Romantiikkaa on myös mukana, mutta se ei ole ihan sitä Regina-tyyliä... Tekstin paikoittainen runomuoto on lisämauste, joka tuo tekstiin omaperäistä otetta.

Vielä selitän Inkeri Kontron Neiti Fridenstenin yhteyttä Anne Frankiin. Myös Frank oli mustahiuksinen ja 12-vuotias. Hän piileskeli yläkerrassa ja piti päiväkirjaa. Ja tietenkin tämä: Fridensten > Frankenstein > Frank.

Susanna Hynynen: Tulevan suven morsian

Tämä novelli oli tunnelmallinen ja siinä oli hieno synkähkö fiilis, mutta teksti oli minulle aivan liian runollista ja tarinassa oli koko ajan ylidramaattinen tunnelma, joka söi pohjaa juonelta.

Päähahmo oli melkoisen apaattinen draamakuningatar, sellainen olo minulle jäi. Se ei välttämättä olisi ollut huono asia, mutta yhdistettynä hyvin runolliseen kerrontaan, se oli vain ihan liikaa. Jäi olo, että tässä novellissa oli ylilyöntejä joka suuntaan. Kerronta, päähahmo, sivujuoni… Koko ajan mentiin ylärajoilla, joten novellin luku jätti onton olon, kun oikein mihinkään ei saanut otetta, kun ei tiennyt mihin olisi pitänyt keskittyä.

Susanna Hynynen: Tulevan suven morsian

Minulle tämä runollinen, maalaileva kerrontatapa upposi ainakin jossain määrin. Alussa tämä onnistui tanssimaan juuri tekotaiteellisen paremmalla puolella. Kieli oli ylikoreaa ja kovin, kovin dramaattista, mutta siinä oli kuitenkin oma poljentonsa ja pidin paljon kirjoittajan kielikuvista ja pienistä yksityiskohdista, joita tekstiin ripoteltiin.

Mutta myönnettävästi, mitä pidemmälle tekstiä luki, sitä raskaammaksi sen lukeminen kävi. Runollinen korukieli ei koskaan hellittänyt - edes niissä kohdissa, joissa sen olisi pitänyt - ja kuten Emelielläkin, minulla alkoi olla ongelmia saada tekstistä otetta, koska sen tyyli oli niin päälletunkeva. Ehdein esimerkiksi miettiä, oliko päähenkilö oikeasti jotenkin epämuodostunut tai muuten vinoon kasvanut, koska siihen viitattiin aivan koko ajan, vai oliko kyseessä pelkkä epävarman nuoren naisen vääristynyt minäkuva. Nojaisin jälkimmäiseen, mutta se oli niin alati läsnä, että jouduin koko ajan harkitsemaan ensimmäistä. Melodraamaa ja huonolla tavalla sellaista.

Henkilöhahmoissa oli kuitenkin syvyyttä. Niin Oona kuin Anssi tuntuivat aidoilta, eheiltä henkilöiltä ja heidän välillään oli niin historiaa kuin myös kemiaa. Tosin noh, kun teksti on näin ylitsepursuavan runollinen, kemiaa syntyy melkein itsestään, mutta sanoisin silti, että kirjoittajalla oli hyvä ote näistä kahdesta ja heidän suhteestaan.

Itse juoni menetteli. En aavistanut lopun käännettä, mutta olihan se nyt suurta tragediaa, eikä mitenkään huonolla tavalla. Komppaan Emelien kommenttia siitä, että tästä lopun kriisistä ei pystynyt saamaan otetta, koska koko teksti oli niin nupit kaakkoon, että lopussa ei ollut enää tilaa painaa kaasupoljinta syvemmälle, mitä se olisi kyllä kaivannut.

Silti, tässä oli omat hyvät puolensa. Hieman "vähemmän on enemmän" -asennetta ja tästä saisi vaikka mitä.