Ranskalaisen Victor Dixenin Vampyria-fantasiasarjan ensimmäinen osa
Pimeyden hovi ilmestyi suomeksi viime vuoden marraskuussa ja seuraava suomennos on tuloillaan tämän vuoden lokakuussa.
Luin Pimeyden hovin, koska vaihtoehtohistoria vampyyrien hallitsemasta Euroopasta kuulosti mielenkiintoiselta, enkä joutunut näiltä osin pettymään.
Kirjailija on panostanut maailmansa luontiin. Ranskaa hallinnut Aurinkokuningas Ludvig XIV valtakausineen on tarjonnut vampyyrimonarkialle otollisen esikuvan. Tarinan maailmassa kuningas ei kuollutkaan vuonna 1715 vaan joidenkin hämäräperäisten lääketieteellisten toimenpiteiden (jollaisista kaikenmoisista hän oikeastikin joutui eläessään kärsimään...) avulla saavutti kuolemattomuuden muuttuen historian ensimmäiseksi vampyyriksi, Ludvig Muuttumattomaksi, Pimeyden kuninkaaksi. Ludvigin eläessään harrastamat naisseikkailut vaikuttavat olevan taakse jäänyttä elämää, mutta muutoin itsevaltias kuningas on voimissaan ja pitää yhä huvituksia janoavaa hoviaan Versaillesin loistokkaassa palatsissa tarinan nykyhetkessä, liki 300 vuotta myöhemmin. Kirjan visuaalisuus (kansikuva, kaunis kartta, kameekoruja muistuttavat kuvat keskeisimmistä henkilöistä) tuki yltäkylläistä vaikutelmaa. Tarinassa eletään siis jo tukevasti 2000-lukua, mutta yhteiskunnan kehitys vaikuttaa pysähtyneen, vaikka toisaalta tarinassa hauskasti vilahtelee modernimpia yksityiskohtia kuten purukumia ja farkkukangasta.
Vampyyrihahmoja luodessaan kirjailija on kunnioittanut tuttuja perinteitä, kuten ettei vampyyreillä ole peilikuvaa, mutta mukana on myös kiehtovia lisäilyjä kuten kuninkaallisten viulistien vampyyriviulut ja keijukaistarinoista tutumpi tauoton tanssi. Ihan osuvaa naureskelua romanttisille vampyyritarinoille oli havaittavissa tarinahenkilöiden uskoessa, että ihmisneitokainen hädin tuskin kykenee vastustamaan komeaa vampyyriä kohtaan tuntemaansa vetovoimaa. [
Spoileri - klikkaa]
Tai ainakin minua huvitti, kun Alexandre oli ihan, että pahus, tulin ilmeisesti vietelleeksi hänet, miten tässä aina käykin näin… Tykkäsin muutoinkin Alexandresta, jotenkin niin sellainen nuorukaisen innostuksensa säilyttänyt suloinen höntti.

Vampyyrikuvastoa oli viety överiksi, esimerkiksi palatsin pihalla parveilevat sudet ja lepakot. Makaabereja yksityiskohtia kuten juhlaillallisella tarjoiltu verikattaus olisi voinut olla enemmänkin. Varsinaista kauhutunnelmaa tarina ei tavoittanut eikä ehkä tavoitellutkaan, nuortenkirjasta kun kyse. Ranska alusmaineen on sivistynyt vampyyrivaltakunta, jossa kuolemattomat valtiaat eivät uhkaa ihmisiä, kunhan ihmisrahvas noudattaa elämäänsä sääteleviä ankaria lakeja. Tavalliset ihmiset eivät esimerkiksi saa koko elämänsä aikana poistua yli peninkulman päähän kotikylänsä kirkontornista ja pimeän tultua on pysyttävä sisätiloissa. (Tarina ei kerro, mahtaako väki olla kovinkin sisäsiittoista, vuosisatoja kestäneiden rajoitusten jäljiltä…) Dixenin ihmisillä on silti lokoisat oltavat verrattuna esimerkiksi del Toron ja Hoganin
Vitsaus-trilogian viimeiseen osaan. Siinä on oikeasti synkkä visio.
Tarinan päähenkilö, apteekkarin tytär Jeanne, elää tarinan alussa olosuhteisiin nähden melko normaalia nuoren ihmisen elämää. Äidin kanssa on välillä kränää ja elämä syrjäisessä maalaiskylässä pitkästyttää, kotoa löytyvä kirjahylly on onneksi suonut yleissivistystä ja laiton fasaanijahti lähimetsissä antaa arkeen piristystä. (Idyllistä elämää Pohjois-Savossa, vai kuinka se oli…

) Suuren tragedian ja muiden vauhdikkaiden juonenkäänteiden seurauksena hän päätyy sisäoppilaitokseen, jossa kuolevaisten aateliston pojat ja tyttäret opiskelevat ja kilvoittelevat päästäkseen kuninkaan hovin jäseniksi ja itsekin osallisiksi kuolemattomuudesta. Paitsi Jeanne, joka tavoittelee vain kostoa. Siinä ohessa hänelle kelpaisi myös vallankumous: “Vihaan koko tätä kirottua hovia, joka pitää rahvasta pilkkanaan. Mutta ennen kaikkea minä vihaan
häntä, häntä jonka harteilla tämä verinen valtakunta lepää: kuningasta.” Kyllä, Jeanne on kova vihaamaan.
Olin ennakkoon hyvin skeptinen sen suhteen, miten maalaiskylästä temmattu rahvaan tytär pystyisi uskottavasti kisailemaan aatelisia vastaan. Ei ole mitenkään mahdollista oppia parissa kuukaudessa loistavaksi ratsastajaksi tai miekkailijaksi… Kirjailija oli kuitenkin kehitellyt näihin pulmiin ihan kelvollisia ratkaisuja. Oli muutoinkin viihdyttävää seurata, millaisten neuvokkaiden keinojen avulla Jeanne selvisi kiperistä tilanteista. Tarinassa on runsaasti juonittelua ja petoksia ja osa Jeannen tekemistä valinnoista oli sellaisia, etten voi sanoa pitäneeni hänestä ihmisenä, vaikka ymmärsinkin, mikä hänet niihin ajoi. Eikä ehkä muutoinkaan olisi ollut kovin uskottavaa, jos hän olisi pärjännyt kohtaamissaan haasteissa millään puhtoisella disneyprinsessamentaliteetilla. Lukiessa mietiskelin, että varsinainen ihmisyyden alennustila ei ole vampyyrien alamaisina eläminen vaan teot, joihin henkilöhahmot syyllistyvät pyrkiessään kohti tavoitteitaan.
Kerronnallisesti kirjassa oli joitain kömpelöiltä tuntuneita ratkaisuja kuten ensimmäisten sivujen infodumppaus, kun tutustuttiin päähenkilön perheenjäseniin ja heidän ulkonäköönsä, katsottiin seinäkalenterista aikaa, esiteltiin valtakunnan historiaa jne. Yhdessä kohdin kirjaa kertoja ryhtyi myös hieman hämmentävästi selostamaan toisten henkilöiden rakkaustarinaa, vaikka aiemmin tapahtumia oli tarkasteltu päähenkilön näkökulmasta. Minua myös jonkin verran häiritsi, kuinka kapinalliset ajatukset ja vallitsevan vallan jatkuva kyseenalaistaminen luonnistuivat päähenkilöltä kovin vaivattomasti siihen nähden, että tilanne on jatkunut samana jo liki 300 vuotta. Olisi ollut uskottavampaa, jos Jeanne olisi jotenkin vähitellen havahtunut kyseenalaistamaan vallitsevaa todellisuutta. Mutta toisaalta... Ehkäpä me kaikki eläisimme jonkun Mustan ruhtinaan alaisuudessa, jos ei olisi olemassa nuoria naiiveja sankareita, jotka uskovat yhteiskunnallisten kumousten olevan mahdollisia ja johtavan sortovallan päättymiseen.

Oli myös mukavaa, kun tarinaan ilmaantui henkilö, joka kyseenalaisti Jeannen suunnitelmia ja toi niihin kenties hieman realismia.
Miinusta siitä, että loppu tuntui vesittävän kiinnostavan hahmonkehityksen. [
Spoileri - klikkaa]
Ikään kuin: “Ei vaineskaan, sitten hän tuli järkiinsä ja olikin jälleen hyvä tyyppi ja kaikki olivat taas kavereita keskenään.”

Olin ennättänyt jo muodostaa kovat odotukset sarjan seuraavan osan varalle: Ajautuuko Jeanne vain syvemmälle pimeyteen palvellessaan vampyyrejä ja havitellessaan pakkomielteisesti kostoa?
Muutoin odotan jatko-osaa ihan positiivisin mielin. Ei ole mitenkään tavatonta, että kirjasarjan ensimmäisen osan jälkeen minulla on olo, että johan tätä tuli kylliksi nähtyä. Nyt on kuitenkin mukava kutina, että kaikkea ei ole vielä paljastettu tai ettei kaikki ole sitä, miltä tässä ensimmäisessä osassa näytti. Kunhan jatko-osat eivät taantuisi jonkinlaisiksi reipashenkisiksi tusinaseikkailuiksi.
Ajatuksia/toiveita sarjan jatkosta:
[
Spoileri - klikkaa]
Ehkä vampyyrien kyvyistä saadaan vielä tarkempaa tietoa. Kenties Ludvig esimerkiksi osaa lukea ajatuksia ja on koko ajan tiennyt, mitä Jeanne hautoo mielessään? Ehkä jopa paljastuu, ettei kuningas olekaan täysin paha vaan haluaisi parantaa kansan oloja?
Kenties nähdään niitä yössä vaanivia vielä pahempia olentoja, joilta vampyyrit väittävät suojelevansa ihmisiä?
Toivon myös, että Alexandreen törmätään vielä tulevissakin kirjoissa. Esimerkiksi tulipaloon ja rakastetun surmaamiseen ehkä vielä palataan.
Kovasti jos tahtoisi spekuloida, voisi miettiä, oliko Alexandrella jokin toistaiseksi pimentoon jäänyt syy saapua henkilökohtaisesti pidättämään syrjäisen maalaiskylän kapinallisrahvaita. Mitä jos hän olikin jollain tavoin sekaantunut vastarinnan toimintaan ja halusi varmistaa, että todisteet siitä tuhoutuvat - tai käsky todisteiden tuhoamiseen tuli jostain ylempää, hovista? Hän haaveili, että vampyyrit voisivat kulkea päivänvalossa eivätkä tarvitsisi verta juodakseen - kenties apteekkaripariskunta teki alkemistisia kokeita sen mahdollistamiseksi? Kenties Alexandre jopa heti hoksasi, että Jeanne ei ole paronin tytär? (Jos joskus oman suloisen höntin löytäisin, häntäkin kaiketi tuijottelisin varmana siitä, että hän on oikeasti suuri nero - vaikkei sitä olekaan koskaan kellekään mitenkään paljastanut.

)
Aivan kirjan lopulla ollut välähdys meidän modernista maailmastamme herätti kysymyksiä, Onko mahdollista jollain keinolla pyyhkiä pois historiasta koko vampyyrien hallintokausi? Olisi toisaalta mielenkiintoista seurata monarkian kaatumista ja sitä mahdollisesti seuraavia todellista historiaa mukailevia kuohuntoja. Kenties valtaan nousisi vampyyrikeisari!
Ranskalaisen Victor Dixenin Vampyria-fantasiasarjan ensimmäinen osa [url=https://www.risingshadow.fi/library/book/9599-pimeyden-hovi]Pimeyden hovi[/url] ilmestyi suomeksi viime vuoden marraskuussa ja seuraava suomennos on tuloillaan tämän vuoden lokakuussa.
 
Luin Pimeyden hovin, koska vaihtoehtohistoria vampyyrien hallitsemasta Euroopasta kuulosti mielenkiintoiselta, enkä joutunut näiltä osin pettymään.
 
Kirjailija on panostanut maailmansa luontiin. Ranskaa hallinnut Aurinkokuningas Ludvig XIV valtakausineen on tarjonnut vampyyrimonarkialle otollisen esikuvan. Tarinan maailmassa kuningas ei kuollutkaan vuonna 1715 vaan joidenkin hämäräperäisten lääketieteellisten toimenpiteiden (jollaisista kaikenmoisista hän oikeastikin joutui eläessään kärsimään...) avulla saavutti kuolemattomuuden muuttuen historian ensimmäiseksi vampyyriksi, Ludvig Muuttumattomaksi, Pimeyden kuninkaaksi. Ludvigin eläessään harrastamat naisseikkailut vaikuttavat olevan taakse jäänyttä elämää, mutta muutoin itsevaltias kuningas on voimissaan ja pitää yhä huvituksia janoavaa hoviaan Versaillesin loistokkaassa palatsissa tarinan nykyhetkessä, liki 300 vuotta myöhemmin. Kirjan visuaalisuus (kansikuva, kaunis kartta, kameekoruja muistuttavat kuvat keskeisimmistä henkilöistä) tuki yltäkylläistä vaikutelmaa. Tarinassa eletään siis jo tukevasti 2000-lukua, mutta yhteiskunnan kehitys vaikuttaa pysähtyneen, vaikka toisaalta tarinassa hauskasti vilahtelee modernimpia yksityiskohtia kuten purukumia ja farkkukangasta.
 
Vampyyrihahmoja luodessaan kirjailija on kunnioittanut tuttuja perinteitä, kuten ettei vampyyreillä ole peilikuvaa, mutta mukana on myös kiehtovia lisäilyjä kuten kuninkaallisten viulistien vampyyriviulut ja keijukaistarinoista tutumpi tauoton tanssi. Ihan osuvaa naureskelua romanttisille vampyyritarinoille oli havaittavissa tarinahenkilöiden uskoessa, että ihmisneitokainen hädin tuskin kykenee vastustamaan komeaa vampyyriä kohtaan tuntemaansa vetovoimaa. [spoiler]Tai ainakin minua huvitti, kun Alexandre oli ihan, että pahus, tulin ilmeisesti vietelleeksi hänet, miten tässä aina käykin näin… Tykkäsin muutoinkin Alexandresta, jotenkin niin sellainen nuorukaisen innostuksensa säilyttänyt suloinen höntti. [img]/media/kunena/emoticons/rs_laugh.png[/img][/spoiler]
Vampyyrikuvastoa oli viety överiksi, esimerkiksi palatsin pihalla parveilevat sudet ja lepakot. Makaabereja yksityiskohtia kuten juhlaillallisella tarjoiltu verikattaus olisi voinut olla enemmänkin. Varsinaista kauhutunnelmaa tarina ei tavoittanut eikä ehkä tavoitellutkaan, nuortenkirjasta kun kyse. Ranska alusmaineen on sivistynyt vampyyrivaltakunta, jossa kuolemattomat valtiaat eivät uhkaa ihmisiä, kunhan ihmisrahvas noudattaa elämäänsä sääteleviä ankaria lakeja. Tavalliset ihmiset eivät esimerkiksi saa koko elämänsä aikana poistua yli peninkulman päähän kotikylänsä kirkontornista ja pimeän tultua on pysyttävä sisätiloissa. (Tarina ei kerro, mahtaako väki olla kovinkin sisäsiittoista, vuosisatoja kestäneiden rajoitusten jäljiltä…) Dixenin ihmisillä on silti lokoisat oltavat verrattuna esimerkiksi del Toron ja Hoganin [url=https://www.risingshadow.fi/library/series/819-vitsaus-trilogia]Vitsaus-trilogian[/url] viimeiseen osaan. Siinä on oikeasti synkkä visio.
Tarinan päähenkilö, apteekkarin tytär Jeanne, elää tarinan alussa olosuhteisiin nähden melko normaalia nuoren ihmisen elämää. Äidin kanssa on välillä kränää ja elämä syrjäisessä maalaiskylässä pitkästyttää, kotoa löytyvä kirjahylly on onneksi suonut yleissivistystä ja laiton fasaanijahti lähimetsissä antaa arkeen piristystä. (Idyllistä elämää Pohjois-Savossa, vai kuinka se oli… [img]/media/kunena/emoticons/rs_rolleyes.png[/img]) Suuren tragedian ja muiden vauhdikkaiden juonenkäänteiden seurauksena hän päätyy sisäoppilaitokseen, jossa kuolevaisten aateliston pojat ja tyttäret opiskelevat ja kilvoittelevat päästäkseen kuninkaan hovin jäseniksi ja itsekin osallisiksi kuolemattomuudesta. Paitsi Jeanne, joka tavoittelee vain kostoa. Siinä ohessa hänelle kelpaisi myös vallankumous: “Vihaan koko tätä kirottua hovia, joka pitää rahvasta pilkkanaan. Mutta ennen kaikkea minä vihaan [i]häntä[/i], häntä jonka harteilla tämä verinen valtakunta lepää: kuningasta.” Kyllä, Jeanne on kova vihaamaan. [img]/media/kunena/emoticons/rs_thinking.png[/img]
 
Olin ennakkoon hyvin skeptinen sen suhteen, miten maalaiskylästä temmattu rahvaan tytär pystyisi uskottavasti kisailemaan aatelisia vastaan. Ei ole mitenkään mahdollista oppia parissa kuukaudessa loistavaksi ratsastajaksi tai miekkailijaksi… Kirjailija oli kuitenkin kehitellyt näihin pulmiin ihan kelvollisia ratkaisuja. Oli muutoinkin viihdyttävää seurata, millaisten neuvokkaiden keinojen avulla Jeanne selvisi kiperistä tilanteista. Tarinassa on runsaasti juonittelua ja petoksia ja osa Jeannen tekemistä valinnoista oli sellaisia, etten voi sanoa pitäneeni hänestä ihmisenä, vaikka ymmärsinkin, mikä hänet niihin ajoi. Eikä ehkä muutoinkaan olisi ollut kovin uskottavaa, jos hän olisi pärjännyt kohtaamissaan haasteissa millään puhtoisella disneyprinsessamentaliteetilla. Lukiessa mietiskelin, että varsinainen ihmisyyden alennustila ei ole vampyyrien alamaisina eläminen vaan teot, joihin henkilöhahmot syyllistyvät pyrkiessään kohti tavoitteitaan.
 
Kerronnallisesti kirjassa oli joitain kömpelöiltä tuntuneita ratkaisuja kuten ensimmäisten sivujen infodumppaus, kun tutustuttiin päähenkilön perheenjäseniin ja heidän ulkonäköönsä, katsottiin seinäkalenterista aikaa, esiteltiin valtakunnan historiaa jne. Yhdessä kohdin kirjaa kertoja ryhtyi myös hieman hämmentävästi selostamaan toisten henkilöiden rakkaustarinaa, vaikka aiemmin tapahtumia oli tarkasteltu päähenkilön näkökulmasta. Minua myös jonkin verran häiritsi, kuinka kapinalliset ajatukset ja vallitsevan vallan jatkuva kyseenalaistaminen luonnistuivat päähenkilöltä kovin vaivattomasti siihen nähden, että tilanne on jatkunut samana jo liki 300 vuotta. Olisi ollut uskottavampaa, jos Jeanne olisi jotenkin vähitellen havahtunut kyseenalaistamaan vallitsevaa todellisuutta. Mutta toisaalta... Ehkäpä me kaikki eläisimme jonkun Mustan ruhtinaan alaisuudessa, jos ei olisi olemassa nuoria naiiveja sankareita, jotka uskovat yhteiskunnallisten kumousten olevan mahdollisia ja johtavan sortovallan päättymiseen. [img]/media/kunena/emoticons/rs_smirk.png[/img] Oli myös mukavaa, kun tarinaan ilmaantui henkilö, joka kyseenalaisti Jeannen suunnitelmia ja toi niihin kenties hieman realismia.
 
Miinusta siitä, että loppu tuntui vesittävän kiinnostavan hahmonkehityksen. [spoiler]Ikään kuin: “Ei vaineskaan, sitten hän tuli järkiinsä ja olikin jälleen hyvä tyyppi ja kaikki olivat taas kavereita keskenään.” [img]/media/kunena/emoticons/rs_stare.png[/img] Olin ennättänyt jo muodostaa kovat odotukset sarjan seuraavan osan varalle: Ajautuuko Jeanne vain syvemmälle pimeyteen palvellessaan vampyyrejä ja havitellessaan pakkomielteisesti kostoa? [/spoiler]
Muutoin odotan jatko-osaa ihan positiivisin mielin. Ei ole mitenkään tavatonta, että kirjasarjan ensimmäisen osan jälkeen minulla on olo, että johan tätä tuli kylliksi nähtyä. Nyt on kuitenkin mukava kutina, että kaikkea ei ole vielä paljastettu tai ettei kaikki ole sitä, miltä tässä ensimmäisessä osassa näytti. Kunhan jatko-osat eivät taantuisi jonkinlaisiksi reipashenkisiksi tusinaseikkailuiksi.
 
Ajatuksia/toiveita sarjan jatkosta:
[spoiler]Ehkä vampyyrien kyvyistä saadaan vielä tarkempaa tietoa. Kenties Ludvig esimerkiksi osaa lukea ajatuksia ja on koko ajan tiennyt, mitä Jeanne hautoo mielessään? Ehkä jopa paljastuu, ettei kuningas olekaan täysin paha vaan haluaisi parantaa kansan oloja?
 
Kenties nähdään niitä yössä vaanivia vielä pahempia olentoja, joilta vampyyrit väittävät suojelevansa ihmisiä?
 
Toivon myös, että Alexandreen törmätään vielä tulevissakin kirjoissa. Esimerkiksi tulipaloon ja rakastetun surmaamiseen ehkä vielä palataan.
 
Kovasti jos tahtoisi spekuloida, voisi miettiä, oliko Alexandrella jokin toistaiseksi pimentoon jäänyt syy saapua henkilökohtaisesti pidättämään syrjäisen maalaiskylän kapinallisrahvaita. Mitä jos hän olikin jollain tavoin sekaantunut vastarinnan toimintaan ja halusi varmistaa, että todisteet siitä tuhoutuvat - tai käsky todisteiden tuhoamiseen tuli jostain ylempää, hovista? Hän haaveili, että vampyyrit voisivat kulkea päivänvalossa eivätkä tarvitsisi verta juodakseen - kenties apteekkaripariskunta teki alkemistisia kokeita sen mahdollistamiseksi? Kenties Alexandre jopa heti hoksasi, että Jeanne ei ole paronin tytär? (Jos joskus oman suloisen höntin löytäisin, häntäkin kaiketi tuijottelisin varmana siitä, että hän on oikeasti suuri nero - vaikkei sitä olekaan koskaan kellekään mitenkään paljastanut. [img]/media/kunena/emoticons/rs_wub.png[/img])
 
Aivan kirjan lopulla ollut välähdys meidän modernista maailmastamme herätti kysymyksiä, Onko mahdollista jollain keinolla pyyhkiä pois historiasta koko vampyyrien hallintokausi? Olisi toisaalta mielenkiintoista seurata monarkian kaatumista ja sitä mahdollisesti seuraavia todellista historiaa mukailevia kuohuntoja. Kenties valtaan nousisi vampyyrikeisari!
[/spoiler]