Ursula K. LeGuin: Kahdesti haarautuva puu
BTJ Kustannus 2009 - Risingin tietokannassa
Alkuvuoden LeGuin-uutuus on todellakin jotain, mitä kannatti odottaa. Laadukas, mystinen, paikoin jännittäväkin kertomus, jota ainakin takakannessa tituleerataan antropologiseksi scifiksi. Totta, teemat pyörivätkin kulttuurien kehityksen ja kohtaamisen ympärillä. Hainilaismaailmankaikkeuteen (mm. Pimeyden vasen käsi, Osattomien planeetta) sijoittuva romaani on ulkoa kovaa avaruusromantiikkaa, mutta sisältä pehmeästi vellovaa humanismia.
Kahdesti haarautuvan puun tarinassa limittyvät päähenkilö Suttyn henkilöhistoria ja planeetta Akan laajemmat kuviot. Sutty on terralainen, aasialaistaustainen Ekumeenin diplomaatti, joka on lapsuudessaan kokenut totalitaristisen Terran eli meidän maailmamme tulevaisuuden kauhut. Akalla hän kohtaa melko samanlaisen maailman: hallitseva Korporaatti vainoaa ja tuhoaa alkuperäiskulttuuria. Kiinteä osa kirjaa on akalainen filosofia, ns. Suuren Tarinan kertominen (vrt. teoksen alkuperäinen englannin kielinen nimi The Telling). Sutty tutustuu paikallisväestöön ja tarinankertojiin, ja löytää heidän keskuudestaan jotakin ainutlaatuista. Antropologia syntyy oman historian säilyttämisestä, sen tuhoamisen estämisestä, kulttuurikonfliktista – ja sen ymmärtämisestä, mitä kahden täysin erilaisen maailmankuvan kohtaaminen voi erehdysten kautta saada aikaan.
LeGuinin teksti on täynnä tasoja ja vivahteita. Kirjasta on helppo tulkita paitsi yleisen filosofisen kantaaottavuuden lisäksi ainakin uskonnollisia, poliittisia ja seksuaalisia sävyjä. Varsinkin viimeinen kiehtoo: päähenkilö on avoimesti lesbo, mikä toki Akan totalitarismissa on ankarasti kielletty. Varhainen kulttuuri sen sijaan sallii moninaisemmat suhteet. Kaava toistuu muillakin tasoilla: totalitaarinen ja hallitseva on yksijumalaista ja kieltävää, alistettu on alkuperäistä, luonnollista, moninaista ja maailmankaikkeuteen yhdistävää. LeGuinin rakkaus luontoon näkyy tekstin joka sivulla. Kuinka oikeellista mikäkin filosofia silti on? Pahaa saa aikaan myös se, joka ensin tarkoitti hyvää. Kirja haastaa tutustumaan, oppimaan ja lukemaan: kieltäminen ja ennakkoluuloissa pitäytyminen eivät auta ketään.
LeGuin heijastaa henkilöidensä kautta suurempia kuvioita: Sutty käy keskusteluja eri maailmankuvia edustavien ihmisten kanssa pitkin kirjaa. Varsinainen juoni onkin typistetty minimiin, mikä hiukan jäi harmittamaan: aiemmissa Hain-kirjoissa kun ovat nimenomaan yhdistyneet mukaansatempaava tarina ja syvä filosofinen ote. Tässä kirjassa on paljon jälkimmäistä, ehkä jopa liikaakin. Osa henkilöistä tuntuu päälleliimatun stereotyyppisiltä, liki mustavalkoisilta. Jotkin sivuhenkilöt ovat olemassa vain sanoakseen sen mitä Suttylle nyt sillä hetkellä sanovat. Eikä päähenkilö itsekään mikään monipuolisuuden huippu ole: kirjoja rakastava tutkijatyyppi, jolla riittää kyllä sympatiaa kaltaisilleen, mutta ei juuri ymmärrystä muille näkökannoille. Toki osa tästä voidaan selittää hänen oman historiansa traumoilla.
Kirjan teksti soljuu silti mukavasti ja sitä on – näinkin raskasteemaiseksi – yllättävän kevyt lukea. Ladonta on väljää ja kovakantinen kirja näyttää ohuen englannin kielisen pokkarin rinnalla vähän hassulta. Kansitaiteesta kiitokset BTJ:lle, tähän tyyliin muutkin Hain-kirjat voisi ”uudistaa”. Jyrki Iivosen suomennos istuu hyvin aiempien kirjojen maailmaan, eikä muutenkaan voi kuin kehua: termeineen kaikkineen teos on varmasti ollut hankala pala käännettäväksi.
Kokonaisuudessaan siis mielenkiintoinen ja ehdottomasti tutustumisen arvoinen kirja. LeGuinin tuotannossa ei nouse lähellekään kärkipäätä, mutta kuten hyvin tiedetään, se kärki onkin varsin korkealla.