Lauren Oliver: Pandemonium – Rakkaus on kapinaa
WSOY 2012 - Risingin tietokannassa
Lauren Oliverin Delirium sai syksyllä jatko-osan, Pandemoniumin. Tarina jatkuu siitä mihin jäi ja etenee vaihdellen kahden näkökulman, "silloin" ja "nyt", välillä. "Silloin"-luvuissa kerrotaan Lenan paosta Portlandista, erosta Alexista ja elämästä sen jälkeen. "Nyt"-osioissa tapahtumat sijoittuvat nykyhetkeen. Takaumat rytmittävät kerrontaa ja kertovat elämästä aidan takana. Korvessa voit olla vapaa, mutta vapaudella on hintansa: elät täysillä hetken kuin kolibri ja sitten kuolet. Aidan toisella puolella zombimaassa saat terveydenhoitoa, mutta olet tunteeton kuin elävä kuollut.
Deliriumiin verrattuna Pandemonium on selkeä kasvutarina. Kirjoittaja pohdiskelee Lenan kautta minuutta ja sen muodostumista sekä sitä, kuinka kohdatut vaikeudet vaikuttavat ihmiseen. Millaiseksi Lenan on muokattava itsensä, kun hän soluttautuu vihollisleiriin? Kieli on hyvin kaunista ja sujuvaa; suomentajalla on ollut myös pilkettä silmäkulmassa muutamien erikoisten sanavalintojen kanssa. Oliverin ansioksi on sanottava, että vaikka joitakin tapahtumia pystyykin aavistamaan ennalta, hän on taidokkaasti osannut myös heittää kapuloita uusienkin hahmojen rattaisiin.
Kirja ei ole kevyttä luettavaa, vaikka voi sen ahmia parissakin päivässä. Oliver on käsitellyt teemoja, jotka heijastelevat melkein natsistista ajatusmaailmaa ihmisten puhtaudesta ja siitä, kuinka poikkeavat täytyy poistaa yhteiskunnasta. Tätä samaa ajatusta on hyödyntänyt myös Ally Condie kirjoissaan Tarkoitettu ja Rajalla, mutta se jokin, joka Condiella jää kesken, saa täydennystä Oliverin teoksissa. Oliver on myös välttänyt Stephenie Meyerin kirjassa Uusikuu olleet sudenkuopat: Lena ei voi olla ajattelematta Alexia, mutta hän ei jää vellomaan surussaan vaan koteloi sen sisälleen.
Dystopia ja kolmiodraama ovat edelleen muodikkaita teemoja nuorten kirjoissa. Tämäkään teos ei siis ole aivan uniikki markkinoilla, mutta jokin saa lukijan henkäilemään juuri oikeissa kohdissa. Oliver on säälimätön luomiaan hahmoja kohtaan, ja lukijan on helppo tuntea myötätuntoa Lenaa ja hänen lähipiiriään kohtaan, sillä joukkio kohtaa toistuvasti varsin epämiellyttäviä juonenkäänteitä. Teoksella on siis annettavaa kyynisemmällekin lukijalle, joka on hukannut naivismin vaaleanpunaiset lasinsa. Minulle teos antoi myös mahdollisuuden kokea uudelleen rakastumisen ensivaiheita.
Aivan kaikkein nuorimmille ja herkimmille lukijoille ei voi sarjaa tai etenkään tätä jatko-osaa suositella, sillä Suzanne Collinsin Nälkäpelin tavoin tässäkin on muutamia raakoja kohtauksia ja väkivaltaa. Pidin kirjasta hyvin paljon ja sitä on nautinnollista lukea: en malttanut laskea teosta käsistäni kuin vessataukojen ajaksi. Mieleenpainuvin lukukokemus pariin kuukauteen. Nautin Pandemoniumista joissain kohdissa jopa Deliriumia enemmän, ehkä juuri takautumien takia.