Katri Alatalo: Karnin labyrintti
Vaskikirjat 2012 - Risingin tietokannassa
Katri Alatalon Karnin labyrintti on esikoisromaani hyvässä ja pahassa. Vaskikirjojen vuonna 2012 kustantama teos aloittaa Mustien ruusujen maa -trilogian, jolle on luvassa jatkoa tänä syksynä. Karnin labyrintti sijoittuu Talvilaaksoon, jota kansoittavat kolme rotua, ihmisten lisäksi pienemmät, pitkäikäiset navadit ja viikinkimäiset taikavoimaiset krionit.
Rodut ovat vieraita toisilleen, ja muinaisina vuosisatoina sotineet keskenään, kunnes "kolmena ystävyksenä" tunnetut rotujensa johtajat kolmesataa vuotta sitten solmivat rauhana. Talvilaakson kylät ovat pieniä ja eristyneitä, ja ihmiset pyyntikulttuuria tai kotitalousviljelyä harjoittavia, ilmasto karu ja kylmä. Huhutaan, että joskus olisi ollut monta erillistä vuodenaikaa, mutta nykyään on vain epäsäännöllisesti tuleva sulan maan aika, joka saattaa kestää muutaman päivän tai jopa kolme verkkaisemman kuun kiertoa.
Romaanin päähenkilö, norppanotkolainen ihmislapsi Dinja on juuri kuusitoista täytettyään tulossa virallisesti naisen ikään. Hänen paras ystävänsä meni naimisiin viikon päästä kuusitoistavuotisyöstään, ja odottaa nyt lasta. Dinja asuu isänsä ja äitipuolensa kanssa, sillä äiti lähti, kun Dinja oli vuoden vanha. Minne, sitä Dinja ei tiedä. Kuusitoistavuotisyönä nähdään tulevaa kertova enneuni. Dinja näkee unta menneisyydestään: Viisivuotiaana, äitinsä siskon luona kyläillessä, hän kohtasi hiihtoretkellä paleltuneen miehen, joka kantoi mustaa ruusua puurasiassa, ja antoi sen Dinjalle. Mies kuoli, mutta rasia jäi Dinjalle. Juuri ennen aamua ja heräämistä äidin hahmo vierailee Dinjan luona.
Aamuvarhaisella Dinja lähtee mietiskelemään untaan lempikalliolleen ja palatessaan tapaa kylän ainoan navadin Raúgin. Sitten hän lähtee kylästä, ensiajatuksena tädin luona vierailemin, mutta mielessä siintää ruusumiehen kotimaa jossain kaukaisessa etelässä. Raúg liittyy hänen matkaansa, eikä Dinja välttämättä yksin ilman kokeneen navadin seuraa olisi pitkälle päässytkään. Krionien kuumien lähteiden laaksosta he saavat mukaansa Emronin, taikavoimatta jääneen krioniprinsseistä nuorimman.
Karnin labyrintissä näkyvät esikoisteoksen heikkoudet mutta myös vahvuudet, joiden takia seuraavaa osaa jää odottamaan. Talvilaakso ja ympäristö on elävää ja tuntuvasti kuvattua. Henkilöhahmot eivät sinänsä ole ohuita vaan kiinnostavia ja tutuimmaksi tulevat monikerroksisiakin. Sen sijaan hahmojen käytöksen tempoilevuus ei moniin hahmoihin ulottuvana oikein enää ole puolustettavissa luonteenpiirteenä tai nuoruutena, vaan vuoroin mököttäviä, vuoroin lavertelevia hahmoja on liikaa. Dialogi on useimmiten sujuvaa ja uskottavaa, mutta sen saatesanat ovat liian usein joko huomion varastavia tai epäselkeitä.
Toinen ongelmallinen alue on nimistö. Erityisesti henkilönnimet tuntuvat olevan vailla mitään logiikkaa tai kulttuuria, navadeillakaan ei omasta kielestään huolimatta ole muista poikkeavia nimiä. Paikannimissä ongelma ei tule vastaan niin usein, mutta se johtuu enemmänkin siitä, että suuri osa paikannimistä on selväkielisiä hämärtyneiden nimien sijaan. Kirja on epätasainen. Joukossa on loisteliaasti kirjoitettuja kohtauksia, kuten Rovan majatalossa väestönlaskentaa suorittavan navadiperheen lapsien riekkuminen viimeisenä iltana. Toisaalta jotkin kohdat tuntuvat jääneen viimeistä hiomista vaille.
Alatalon tarina on kuitenkin kiehtova. Vaikka romaanin rakenne on hiukan vino, sillä alku on pitkä ja hidas, kirjan lukee mielellään ja nopeasti. Dinja on päähenkilöksi erikoinen, yhtä aikaa oikutteleva ja optimisti, etten sanoisi idealisti. Karnin labyrinttiin päästään vasta kirjan viimeisissä luvuissa, ja loppuratkaisu on toki loppu, mutta ennen kaikkea uuden alku. Romaani kertoo siitä, miten kaukaisista asioista, niin ajassa kuin paikassakin, tulee ennen pitkää legendoja ja myyttejä, eikä lopulta ole selvää, mikä on totta. Jos haluaa varmuuden, on lähdettävä tutkimaan itse. Karnin labyrintti on kiinnostava matka erään todellisuuden rajojen yli, mutta jättää lukijan kiusaavasti vain niukin naukin rajan toiselle puolen.