Risto Isomäki: Kurganin varjot
Tammi 2014 - Risingin tietokannassa
Risto Isomäen Kurganin varjot on jälleen kirjailijalta odotettavaan tapaan täynnä tieteellisiä ympäristökysymyksiä ja ajankohtaisia viittauksia: Grönlannin jäätiköt sulavat ja Ukrainan vuoden 2014 levottomuudet on punottu osaksi tarinaa. Mustanmeren ympäristöön keskittyvä teos sijoittuu noin kahdenkymmenen vuoden päähän tulevaisuuteen.
Yhden mahdollisen tulevaisuuskuvan maalaileva ekotrilleri pyrkii valistamaan ihmisiä ympäristön tilasta, miettimään tekojensa seurauksia ja asettamaan yksittäiset tapahtumat osaksi isompaa kuvaa. Toisinaan tällainen saattaa tuntua saarnaamiselta, luennoimiselta tai infodumppaamiselta, mutta kun kyseessä on Isomäen teos, tällainen faktuaalisuus on odotettavissa ja se palvelee yleensä lukijaa, joka on kiinnostunut yksityiskohdista. Vaikka teoksella on selviä yhteyksiä kirjailijan aikaisempaan tuotantoon, tällä kertaa merenpohjista ei kuitenkaan nouse sulavien metaaniklatraattien sitomia kaasuja, kuten esimerkiksi Heräämisessä ja Sarasvatin hiekoissa.
Isomäki on uskollinen tyylilleen, sillä jälleen kerran tarinaa seurataan useista näkökulmista. Keskeisimpinä hahmoina tutustutaan Ukrainan aroilta löytyviä muinaisia hautakumpuja eli kurganeja tutkivaan arkeologi Alexiin ja hänen kauniiseen merentutkijavaimoonsa Irinaan. Mukana on koko joukko muitakin hahmoja, joista mainittakoon esimerkiksi Mustanmeren pohjasta löytyvistä hylyistä kiinnostunut miljonääri Richard Mithen. Arkeologian ja merentutkimuksen lisäksi teoksessa on runsaasti puhetta kielitieteellisistä teorioista ja paljon spesialisoitunutta sanastoa muun muassa merenkäynnistä.
Siinä missä Alex löytää jokaisen arkeologin unelman - tuhansia vuosia vanhan soturinaisen luurangon, kreikkalaisista taruista tuttujen amatsonien myytin synnyttäneen heimon edustajan - kokee Irina paljon kauhistuttavampia hetkiä hänelle valjenneen ympäristökatastrofin iskiessä täydellä voimalla. Kerrontaan on päässyt mukaan muutamia maagisrealistisia tapahtumia sekä katkelmia satoja vuosia aikaisemmin eläneen, nykyisenkaltaisen merentutkimuksen esi-isänä pidetyn Guido Gagliarin mietteistä. Nämä historiavälähdykset rytmittävät romaanin kolmeen osaan.
Huolimatta synkästä tulevaisuuskuvasta päättyy teos päähenkilökaksikon näkökulmasta onnelliseksi. Isomäki kertoo loppuhuomautuksissaan taustoja teoksen tietopohjasta ja mainitsee, että lopun onnellisuus on tullut toiveena hänen esilukijoiltaan. Huolimatta paikoin varsin kömpelöstä ihmissuhdekuvauksesta, olen tyytyväinen tapaan, jolla Isomäki on muotoillut lopetuksen.
Kiehtovin havainto Isomäen teoksessa on vertauskuva ihmisistä muurahaisina: kuinka historia unohtaa massat ja kuinka kaikki sotamme ovat lopulta varsin merkityksettömiä, kun vaihtaa kapean näkökulman suurempiin kokonaisuuksiin.