Selja Ahava: Taivaalta tippuvat asiat
Gummerus 2015 - Risingin tietokannassa
Selja Ahavan toinen romaani Taivaalta tippuvat asiat on luokiteltu maagiseksi realismiksi, jonka alle joutsenliputetut romaanit tunnetaan myös nimellä suomikumma. Kovinkaan vahvasti teos ei tätä lupaustaan lunasta, vaan leikittelee enemminkin arkitodellisuuden reunoilla. Kaikki, mitä teoksessa tapahtuu, voisi tapahtua oikeastikin, joskaan ei kovin suurella todennäköisyydellä. Seinään haudattu neito voi kuitenkin muuttua vuosia myöhemmin omenapuuksi, joka pakottaa tiensä läpi sahanpurun ja paneloinnin.
Teoksen juoni avautuu pikkuhiljaa. Sen keskeisenä teemana ovat sattumat, jotka muuttavat koko elämän. Eräänä päivänä voi taivaalta pudota murskaava kimpale sinistä jäätä, toisena joku voittaa loton jättipotin, kolmantena salama iskee mieheen. Kun sattumat alkavat toistua, salama iskee samaan mieheen viidennen kerran ja jättipotti menee kahdesti samalle ihmisille, ollaan teoksen perimmäisten kysymysten äärellä: kuinka sattumanvaraista kaikki oikeastaan onkaan, vai onko sittenkään?
Teos on jaettu neljään novellimaiseen osaan, joiden kertojaäänet vaihtuvat. Aluksi tapahtumia seurataan Saaran näkökulmasta. Hänen äitinsä kuoli lentokoneesta pudonneen jään iskusta. Hercule Poirot pystyy piirtämään valkoisen viivan asioiden ympärille, mutta Saara ei voi piirtää viivaa äidin ympärille, sillä tämä on jäänyt kesken. Sadut ja reaalimaailma sekoittuvat lapsen mielessä, kun äiti palaa kummituksena ja haalistuu lopulta kokonaan pois.
Toisessa osassa ääneen pääsee Saaran eksentrinen täti Annu, lottovoittaja, jonka luokse veli ja hänen tyttärensä muuttavat. Nähtyään dokumentin miehestä, joka on kokenut tilastollisesti harvinaisen tapahtuman, Annu kirjoittaa Hamish MacKaylle, jota salamat ovat iskeneet toistuvasti. Myöhemmin täti lähtee etsimään maailmalta muita, erikoisista sattumuksista kertovia tarinoita.
Kolmannessa osassa tapahtumia päästään tarkastelemaan ulkopuolisen silmin, isän uuden vaimon Kristan kautta. Lopuksi ympyrä sulkeutuu ja Saara päästetään muutamaa vuotta myöhemmin kertomaan perheensä tarinan loppuun. Uusioperhe muuttaa takaisin jatkuvan remontin alla olevaan Sahanpurutaloon. Vanhat haavat alkavat viimein olla enää haalistuneita arpia ja Kristan vatsassa kasvaa uusi ihminen, oikea merenneito.
Ahavan kieli on kaunista luettavaa, joskin hyvin melankolista. Kertojien äänet ovat sävykkäitä, vaikka liikkuvatkin vain harmaalla väriskaalalla. Rikkonaiset talot ja ihmiset, keskeneräinen mansikkapyramidi ja vuotavat varpaat kertovat metaforisesti toinen toisistaan. Siitä, kuinka hetkellistä ja haavoittuvaa ihmisen elämä on. Romaani päättyy sanoihin "Sen pituinen se", mutta kaikkea ei kerrota. Saaran sanoin: "Se on huono loppu, mutta me emme osanneet parempaa."