Glen Cook: Musta Komppania
Vaskikirjat 2015 - Risingin tietokannassa
Tämä kesänä eeppisen fantasian ystäviä on hemmoteltu urakalla. Jokavuotisen Sapkowskin lisäksi Kirjava on kääntänyt Rothfussin Viisaan miehen pelon ja Vaskikirjat Glen Cookin Mustan komppanian ensimmäisen osan. Mustan komppanian alkuteos ilmestyi jo 80-luvulla ja on esimerkki siitä, miten hyvää fantasiaa menee ohi suomalaisten kustantajien silmien. Nyt synkempi fantasia on päässyt paremmin pinnalle ja Musta komppania käännetty suomeksi lukevien saataville.
Tarinan keskiössä on kirjan nimeä kantava palkkasotilaista koostuva sotilasyksikkö. Komppania on kaukana menneestä loistostaan: ennen tuhansia sotilaita sisältänyt armeija on kutistunut muutamaan sataan. Näiden joukossa on kirjan kertoja Puoskari, joka työnsä ohella pitää kirjaa Mustan komppanian tekemisistä.
Ja tekemistä riittää. Komppanian hankkiutuu uuteen sopimukseen, joka vie joukon pohjoiseen. Heidän työnantajansa Lady on haudan takaa vaikuttava velho, jonka valtakunnassa kapinalliset pyrkivät syrjäyttämään hänet. Kapinallisten taistelu on epätoivoista ja tehtävä vaikuttaa Mustan komppanian näkökulmasta hyvältä.
Palkkasotilaiden elämään ei mahdu korkea moraali. Veriteot seuraavat toinen toistaan. Vaikka hirmuhallitsijan suunnitelmien toteuttaminen vaivaakin joitakin ryhmän jäsenistä, on heidän kohtalonsa sidottu tehtyyn sopimukseen. Muuta Mustan komppanian jäsenillä ei olekaan kuin sopimus, aseveljet ja palveluksesta saadut palkkiot.
Tarinasta puuttuvat kirkasotsaiset ja hyveelliset sankarihahmot, jotka ratsastavat joukkojen edellä kukistaen vastustajia epäuskottavissa kaksintaisteluissa. Sen tilalla on uskottavalla tavalla kuvattua palkkasotilaan arkea: pitkiä marsseja, huonoja olosuhteita ja kurjuuden synnyttämää julmuutta.
Cookin kerronta ei välttämättä iske jokaiseen lukijaan. Ensimmäisessä persoonassa kirjoitettu tarina saattaa tuntua töksähtelevältä, mutta samalla se tekee tekstistä elävää. Palkkasotilaat puhuvat myös juuri niin rujosti, kuin mitä voi odottaa.
Kirjana Musta komppania on varsin omaperäinen, sillä fantasia-sotafiktiota ei ole kirjoitettu kovinkaan paljoa, ainakaan kovin korkeatasoisena ja suomeksi käännettynä. Yhtenä vertailukohtana voisi pitää David Gemmelin tuotantoa, jossa parhaimmillaan esitetään väkivalta väkivaltana ja hahmot ilman sankariviittoja.
Vaskikirjojen painos on ulkonäöltään mahtava. Se tuo hyvin vahvasti mieleen WSOY:n mainion FAN-kirjasarjan ja Jalavan julkaisemat Conan Barbaarit aina Petri Hiltusen kansitaidetta myöten. Vanhoille parroille kirja saattaakin olla siten myös nostalgiapommi.