Satu Mattila-Laine: Parantola
Karisto 2015 - Risingin tietokannassa
Satu Mattila-Laineen esikoisteos Parantola tekee aikahypyn 1930-luvulle. Vintage-muodista kiinnostunut 15-vuotias Elisa sairastaa epilepsiaa, joka pysyy lääkkeiden avulla hallinnassa. Kesäloma on juuri alkanut, ja Elisa on aikonut viettää viikonloppua parhaan ystävänsä, myöskin vintagesta kiinnostuneen Sinin kanssa. Tarina käynnistyy, kun Elisa päättää jättää ottamatta lääkkeensä, sillä ei tahdo niiden hallitsevan elämäänsä.
Sinin serkku on luvannut hankkia tytöille siideriä ja heidän on tarkoitus tavata vanhan kaatumatautiparantolan edessä. Siniä ei kuitenkaan näy paikalla Elisan saapuessa, joten tämä lähtee tutkimaan hylättyä rakennusta tarkemmin. Ilman estolääkitystä tulevan kohtauksen ensioireet eskaloituvat jalat alta pyyhkäiseväksi tajuttomuudeksi. Herättyään lattialta Elisa huomaa pudonneensa ajan halki vuoteen 1934.
Kuten aikamatkakirjallisuudelle on perinteistä, nykyajasta tulleella on aina jokin tehtävä menneisyydessä. Näin on tälläkin kertaa. Elisan on autettava erästä parantolan asukasta epämiellyttävän lääkärin potilaaseensa kohdistamalta mielivallalta. Parantola vertautuu Sari Peltoniemen Suomuun, Mila Teräksen Tyttöön tulevaisuudesta ja Bianca Turetskyn teokseen Muotimatkaaja Titanicin kannella, vaikka ei tavoitakaan aivan samaa intensiivistä tunnelmaa.
Parantola on parhaimmillaan 1930-luvun ja kaatumatautina tunnetun epilepsian hoitomuotojen kuvaajana. Ajankuvasta ja Elisan sopeutumista toiseen aikaan olisi lukenut mielellään lisää. Pikakelauksella etenevästä kerronnasta kuitenkin puuttuu hieman uskottavuutta, joka olisi imaissut maailmaan täydellisemmin. Osa kielellisistä ilmaisuista sekä runsaat sattumat tekevät muutoin nopealukuisesta teoksesta paikoin töksähtelevän.
Henkilöhahmoihin voi olla vaikeaa samaistua, jos ei sairasta epilepsiaa. Teoksesta kuitenkin pystyy poimimaan paljon tietoa kyseisestä sairaudesta. Parantola olisi tarjonnut enemmän tarttumapintaa, jos Elisaa olisi opittu tuntemaan paremmin; nyt hahmo jää valitettavan ohueksi kertojaääneksi. Kirjassa on kuitenkin päähenkilön sijaan monta kiinnostavaa sivuhenkilöä, joista olisi halunnut tietää enemmänkin.