Kaiho Nieminen: Ihmissuden kronikka
WSOY 2016 - Risingin tietokannassa
Ihminen on pedoista julmin ja todellisen pelon arvoinen, minkä Kaiho Nieminen osoittaa historiallisella teoksellaan Ihmissuden kronikka. Nieminen on pitkän linjan kirjailija, joka on tuoreemmassa tuotannossaan keskittynyt tarkastelemaan yksilöä. Tällä kertaa hän kuljettaa lukijansa 1600-luvulle, Ruotsin vallan aikaiseen ja taikauskoiseen Suomeen, jonka eteläosissa matkaa seurue päämääränään toimittaa kirje kuninkaalle Turkuun. Moni torppa joutuu matkan varrella retkueen ryöstämäksi, ja näin käy myös poikansa Pekan ja sairaan vaimonsa kanssa elelevälle köyhälle talonpojalle Matti Jurvaselle.
Ironista onkin, kuinka kuninkaanmiehet päivittelevät suomalaisten maalaisten sivistymättömyyttä, mutta käyttäytyvät kuitenkin samalla itse barbaarisesti. Tarpeeksi kiusattuna Jurvanen ei lopulta enää sulata sakin touhuja ja päätyy tahraamaan kätensä vieraaseen vereen. Teoistaan etsityn miehen piileskellessä korvessa vuodet vierivät ja Jurvanen kasvaa yhä tiiviimmin osaksi ympäröivää metsää ja sen muita asukkeja.
Ihmissuden kronikka välittääkin yhtenä vahvana sanomanaan sopuisaa elämistä luonnon kanssa. Jurvanen joutuu piilotellessaan sivistyksen ulkopuolelle, ja vaikka hän hetken aikaa onkin jälleen kiinni normaalissa elämässä, ei kestä kauaa, kun hänen on taas vainotun pedon tavoin paettava. Metsä tarjoaa Jurvaselle ja muille eläjilleen turvaa ja omaa rauhaa, kunnes ihmiset jälleen tulevat ja vaarantavat vallitsevan harmonian.
Jurvanen ei ehkä näennäisesti ole kuin vähävarainen maalainen, mutta hänessä asuu kiistatta selviytyjä ja hyvä sydän. Hahmossa tiivistyvät arvot, jotka ovat olleet yhteiskunnalle tärkeitä kautta aikojen: erityinen sitkeys, oikeamielisyys ja lojaalius. Jurvanen pyrkii pitämään huolta muista, vaikka on itse menettänyt paljon. Tai ehkä juuri hänen omat vastoinkäymisensä ovat syy hänen hyväsydämisyyteensä.
Niemisen ajankuvaus ja siihen istuva kieli ovat erittäin vahvoja, uskottavia ja mukaansatempaavia. Itse tarina jää kuitenkin kaiken kaikkiaan harmillisen suppeaksi. Lukijalla ei ole mahdollisuutta syventyä henkilöhahmoihin tarpeeksi, vaan he jäävät hieman etäisiksi, vaikka heidän kohtalonsa toki koskettaa ja herättää empatiaa. Olisin mielelläni lukenut enemmän isä Jurvasen metsäelämästä ja Pekka-pojan koitoksista sodassa, jonne tämä monen muun talonpojan tavoin joutuu väkipakolla palvelemaan. Toisaalta, ehkä miesten ja heidän liikkeidensä on tarkoituskin jäädä mystisiksi – aivan kuin ihmissusien ikään.