Rick Yancey: Viimeinen tähti
WSOY 2016 - Risingin tietokannassa
Rick Yanceyn Viimeinen tähti päättää Viides aalto -trilogian tyylikkäästi. Sarjan ensimmäisessä osassa esitellyistä hahmoista vain osa on selvinnyt kolmannen osan alkuun ja tapahtumia seurataan tuttuun tapaan heidän näkökulmistaan. Kaikki alkoi avaruusolentojen hyökkäyksestä Maahan. Nyt viimein paljastetaan, miksi ihmiskunta haluttiin tuhota ja mitä suunnitelmia vieraalla rodulla on viimeisiä selviytyjiä varten.
Muukalaiset ovat tuhansia vuosia sitten hylänneet fyysiset ruumiinsa ja seuranneet huolissaan ihmisrodun kehitystä ja holtitonta lisääntymistä. Ne päättävät pelastaa ihmiskunnan rikkomalla ihmisten perusluottamuksen toisiinsa. Jos kaikki ovat vihollisia, eikä ystäviä ole, ei ole myöskään sivilisaatiota tai kehitystä, jolloin ikuiseen kivikauteen tuomittu ihmissuku kuihtuu hiljalleen pois.
Sarjan keskeinen henkilö Cassie kysyy ihmisruumiissa herätetyltä, tähtientakaiselta tarkka-ampuja Evanilta kysymyksen, joka on luultavasti pyörinyt monen lukijan mielessä jo alusta asti: miksi tuhota ihmiset niin julmalla tavalla, miksei vain tappaa kaikkia kerralla leikkimättä neljästä ensimmäisestä tuhoaallosta selviytyneiden mielenterveydellä. Cassie on erityisesti huolissaan pikkuveljestään Samista, joka on unohtanut aakkoset ja pitää ihmisten tappamista helpompana kuin kengännauhojen sitomista.
Viimeisen tähden tapahtumat kertovat neljän päivän ajanjaksosta, jolloin kello laskee tunteja kohti loppua. Viimeisenä, kevätpäiväntasauksen päivänä muukalaiset aikovat vapauttaa emoaluksen sisuksista tuhansia pommeja, joiden tehtävänä on tuhota hiljentyneet kaupungit, jotta ihmisillä ei olisi mahdollisuutta hakea suojaa rapistuvista taloista.
Viides aalto eli lapsisotilaat, jotka on tyhjennetty toivosta, uskosta ja luottamuksesta ja täytetty valheilla siitä, että eloonjääneet ovat avaruusolentojen saastuttamia soluttautujia, jalkautettaisiin pommien jälkeen puhdistamaan Maa viimeisistä ihmisistä. Evan on kuitenkin päättänyt murtautua läheiseen tukikohtaan, liftata kyydin kiertoradalle ja mennä räjäyttämään emoaluksen. Hän haluaa tuhota oman, myötätunnon unohtaneen rotunsa päivänkorennoksi kutsumansa tytön, Cassien, vuoksi.
Ulla Selkälä on jälleen tehnyt hienoa työtä kääntäessään Yanceyn runollisuutta hipovaa kerrontaa. Viimeisessä tähdessä on upeaa miljöön kuvausta; kaupungin kadut ovat täynnä roskia ja niin paljon kankaisiin käärittyjä ruumiita, että ne sulautuvat taustaansa. Modernit talot ovat rapistuneet vailla huolenpitoa jo yhden talven jälkeen siinä määrin, ettei muukalaisten pommeja edes tarvittaisi niiden tasoittamiseen. Tuhannessa vuodessa aika ja luonnonvoimat silottaisivat sivistyksen kokonaan näkymättömiin. Yksi hahmoista toteaa sarkastisesti, että avaruuden yliherrat halunnevat ehkä vain räjäyttää ihmisyyden roskat pois, sillä kaupunkien puhdistaminen muilla keinoin olisi haastavaa.
Sarjan kolmannessa osassa on muutamia makaabereja kohtauksia, minkä vuoksi loppu tuntuu hieman liian auringonpaisteiselta. Kirjailija on tosin tehnyt muutamia mielipiteitä jakavia ratkaisuja saavuttaakseen tuon pisteen: selviytyjien joukko pienentyy edelleen kolmannessa osassa. Lukija on joutunut pidättämään hengitystään seuratessaan hahmojen kohtaloita koko trilogian ajan, joten loppuun on ehkä hyvä viimeinkin saada hengähdystauko. Viimeisten sivujen jälkeen jää helposti miettimään, mitä niillä kuvatun jälkeen voisi tapahtua. Yancey ei ole kirjoittanut suljettua loppua, vaan jättää lukijalle mahdollisuuden päättää tulevaisuuden suunnan. Yksikin ihminen voi muuttaa maailman.