Maija Haavisto: Adeno
Osuuskumma 2016 - Risingin tietokannassa
Julkaisuhistoriansa perusteella Maija Haavisto on suoranainen kotimaisen kirjallisuuden Howard Hawks, joka on verrattain lyhyen kirjailijanuransa aikana ehtinyt ahertaa jos jonkinlaisten genrejen ja teemojen parissa LGBTQ-aiheista sairauksiin, niin fiktion kuin tietokirjallisuudenkin saralla. Monipuolinen kattaus, yhteisenä nimittäjänä ilmeisesti lähinnä Haaviston omat intohimon kohteet.
Adeno on Osuuskummaan liittyneen Haaviston ensimmäinen scifiromaani. Teos sijoittuu 2050-luvun Suomeen, jossa flunssa on taltutettu suurin ponnistuksin. 2020-luvulla keksittyä vita-lääkettä saa jo useissa mauissa yhtä vaivattomasti kuin virvoitusjuomaa. Vitan uskotaan mahdollistavan ihmisten elämän jopa 200-vuotiaiksi asti. Adenon päähenkilö on lautapelitutkija Aava, joka saa ystävältään Suvilta flunssan tämän laistettua vitan käytöstä.
Adenossa on loistavaa tragikomiikkaa, etäisesti humoristiselta vaikuttavaa lähtökohtaansa myöten. Johanna Sinisalon Auringon ytimen tapaan lukijan hymy kuitenkin hyydytetään useaan otteeseen. 2050-luvun Suomessa "sairastuminen on epäonnistumista, pahemman luokan epäonnistumista". Flunssassa luettuna Adeno käy kauhukirjasta. Cthulhu tuntuu etäiseltä ja lattealta, kun miettii mitä mörköjä limakalvoillamme on tämänkin flunssakauden aikana käynyt mönkimässä.
Vaikka Haaviston visiot ovat dystooppisia, ei niitä aivan haudanvakavasti tarjoilla. Suurten kirjallisuusklassikoiden tai edes laululyriikan sijaan lukujen motot on kerätty lautapelien sääntökirjoista. Sääntölainaukset linkittyvät tapahtumiin yllättävillä tavoilla ja luovat omalaatuista tunnelmaa. Mikrohistoria on vienyt lopullisen voiton, kun kertakäyttöiseksi miellettyjä popkulttuurin tuotteita kerätään museoon kuin aarteita. Kaikki roina ei sentään kelpaa, tutkijat tuhahtelevat Viking Line -pelikorteille ja iänikuisille Afrikan tähdille. Tulevaisuudessa Itäkeskus on historiallisesti arvokas kohde, joka halutaan kiivaasti säilyttää sellaisenaan.
Nörttikulttuurin noustua salonkikelpoiseksi joskus Facebookin synnyn ja Rillit huurussa -sarjan alkamisen välillä on kirjallisuudessakin alettu rohkeammin viittailla 80-luvun popkulttuurin kulmakiviin roolipeleistä Imperiumin vastaiskuun. Adeno on kuitenkin lähempänä esimerkiksi Iain M. Banksin Pelaajaa kuin Ernest Clinen Ready Player Onea. Osa viittauksista on toki selkeitä nostalgiapommeja, mutta pelaamisen kautta avataan myös laajempia filosofisia teemoja.
Lyhyydestään huolimatta Adeno on runsas teos, ehkä liiankin. Haavisto sortuu paikoin myös dystopiakliseisiin, "ennen kaikki oli paremmin" -tasoisiin heittoihin joistakin tulevaisuuden ilmiöistä. Toisaalta nämä ovat aina makukysymyksiä: vähemmän scifiä lukeneille esimerkiksi fyysisten esineiden kaipuu ja koulumaailman pelillistämisen haittapuolet voivat olla hyvinkin tuoreita teemoja, joihin valtavirtakirjallisuus vasta heräilee reagoimaan. Tällöin pinnallisemmaksikin jäävät heitot voivat tuntua ajatuksia herättäviltä.
Adeno on oiva valinta myös lukijalle, joka suhtautuu scifiin epäluuloisesti. Haaviston monipuolinen kirjailijatausta näkyy. Hän osaa todella luontevasti solmia realistista nuorten aikuisten elämää filosofisempiin scifiteemoihin. Uskaltaisin jopa verrata Emily St. John Mandelin Station Eleveniin, joka ainakin itselleni edustaa tällä saralla ehdotonta huippua. Maailmaa suuremman toimintajuonen sijaan tapahtumat ja käsitellyt teemat kumpuavat luontevasti päähenkilöiden elämästä.
Haavisto ei alleviivaa tai pakota teemojaan, mikä taas pakottaa lukijan ajattelemaan itse. Vuoden 2016 tapahtumien valossa luettuna Adeno kytkeytyi itselläni median totuudellisuuden ja terveysfasismin kaltaisiin ajankohtaisiin teemoihin, mutta jollekin toiselle keskeisemmäksi voisi nousta esimerkiksi hienosti kuvatut sairastumisen aikaansaamat vaihtelut ihmissuhteiden dynamiikassa. Tai jokin ihan muu. Adeno on monitulkintainen ja valloittava teos, virkistävimpiä kotimaisia scifiromaaneita vuosiin.