Christina Sweeney-Bairdin Viimeiset miehet on haastava teos luettavaksi paitsi aiheeltaan, myös rakenteeltaan. Kirjassa vuonna 2025 leviää miesten surmaksi kutsuttu virus, joka tappaa ainoastaan miehiä, mutta naisetkin ovat sen kantajia. Vain 10% maailman miehistä ja muista Y-kromosomin kantajista jää henkiin, ennen kuin mahdollinen rokote kehitetään. Miehistä, joilla oli ennen kaikki valta ja voima, on melkein yhdessä yössä tullut vähemmistö.
Tapahtumia päästään katselemaan kymmenen naisen silmin eri puolilla maailmaa. Mukana on lisäksi artikkeleita, blogitekstejä ja erään miehen päiväkirjamerkintöjä. Runsaan hahmogallerian vuoksi on haastavaa hahmottaa kuka kukin on. Muutama naisista saa enemmän tilaa kirjasta kuin toiset, jotka jäävät hyvin vaimeiksi ääniksi kokonaisuudessa.
Etenkin kirjan alkupuolella on helppoa samaistua siihen tunteeseen, jonka pandemia on synnyttänyt. Niin monet taudin leviämistä rajoittavat toimet ovat tuttuja tosielämästä. Yhtäläistä on myös suhtautuminen taudin vakavuuteen. Miesten surman alunperin löytänyttä lääkäriä ei uskota ennen kuin on jo aivan liian myöhäistä.
Lähes puolen väestöstä kuoltua jää valtavasti tekemätöntä työtä. Monet alat ovat vahvasti miesvoittoisia, joten naisia on koulutettava paikkaamaan vajetta Jopa rakkaus muuttuu: julkaistaan sovellus, jossa naiset etsivät rakkautta toisten naisten kanssa, vaikka eivät olisi koskaan olleet suhteessa saman sukupuolen edustajan kanssa tai kokeneet vetoa toisiin naisiin. Yhdessä olo tuo kuitenkin lohtua ja turvaa, moni löytääkin uuden tai ensimmäisen rakkauden tätä kautta.
Osa miehistä on immuuneja ja joillekin heistä tuo geneettinen tai sattumanvarainen selviytyminen toimii kohtuuttoman suurena egobuustina. Miehiä kuitenkin tarvitaan edelleen ihmiskunnan jatkuvuuden takaamiseksi, sillä toisin kuin esimerkiksi Jan Salmisen Äidinmaassa, ei Sweeney-Bairdin luomassa maailmassa osata vielä hedelmöittää munasoluja naisten soluilla. Äidiksi valitaan tarkan seulonnan perusteella, sillä spermapankeissakin on vain rajallinen määrä siittiöitä.
Kirjan loppupuolella kerrotaan aina vuoteen 2031 asti yhteiskunnan hitaasta elpymisestä ja siitä, kuinka esimerkiksi populaarikulttuuri muuttuu pandemiavuosien jälkeen. Toiveikkuutta luovat ensimmäinen endometrioosilääke ja naiskehon mukaan suunnitellut suojavarusteet. Naisten kuolleisuus sydänkohtauksiin on myös vähentynyt, koska heidän oireitaan ei katsota enää miestyppillisten piirteiden kautta. Myös ilmastonmuutoksen suunta kääntyy.
Vaikka kirjailija sanoo alkupuheessaan, että on aloittanut kirjan kirjoittamisen jo 2018, on tätä viimeistelty vielä viime keväänä. Vaikuttaakin siltä, että kirjaan on päätynyt paljon todellisen pandemian kuvastoa ja vaikka se tuokin tarinaan aitoutta, jää hampaankoloon kalvamaan epämääräinen ilmiöllä ratsastamisen tunne. Huvittavaa kyllä eräs hahmo toteaa, että maailmanlopulla rahastaminen on paheksuttavaa.
- Niina Tolonen (Nafisan)
Like 2021 - Risingin tietokannassa