Anneli Kanto ja Terhi Rannela: Tähystäjäneito
Karisto 2011 - Risingin tietokannassa
Mielelläni en kirjoita negatiivista palautetta, mutta takakannen ylistävät sanat saivat minut suorastaan näkemään Sarmantian punaista: ”Kaksi suosittua kirjailijaa yhdistivät voimansa – tuloksena upea fantasiaromaani. Tähystäjäneito aloittaa uuden, jännittävän fantasiatrilogian, jossa seurataan nuoren Amayan kasvua tytöstä naiseksi valtapelien varjossa. Seikkailua, huumoria ja romantiikkaa yhdistelevän tarinan takaa löytyy kaksi nuortenkirjallisuuden huippunimeä – Tähystäjäneito on Anneli Kannon ja Terhi Rannelan onnistunut loikka fantasiamaailmaan.”
Kirja ei lumoa - lopussakaan, vaikka muutamissa blogiesittelyissä se on saanut vain hyvää palautetta. Edellä olevassa lainauksessa pahiten ristiriidassa kirjan sisällön kanssa ovat sanat ”suosittu”, ”upea”, ”jännittävä”, ”huumoria”, ”huippu” ja ”onnistunut”. Yleensä tällaisen ylistämisen takaa löytyy epäonnistunut kirja, jota koitetaan kovasti markkinoida. Tätä tukee myös lukukokemukseni: kirja tökki pitkin matkaa.
Ensinnäkin nimistä: Sarmantian tähystäjäneidon Amayan sisko Sznesana kuulostaa lähinnä niistämiseltä, ja entäs sitten vanhemmat Ruorinainen Blagorodna ja Perämies Neofit Haralampijee Toinen (leikillisesti mielessäni isää kutsuinkin nimellä Uusikunto Haarat Lammessa, Jee!). Sisarusten hevoset ovat Samsia ja Lento, joka tökkää outoutena silmään verrattuna toiseen, fantasiatyyliseen nimeen.
Khalkoksen kansa esiintyy minulle kääpiöitä muistuttavana kaivoskansana härkineen (tämä on harvinaista plussaa), khalkoslaiset miesten nimet ovat jotensakin venäläisiä: Miroslav Kostov, Suuri isä Roman, Filipov ja heidän pääkaupunkinsa Niccolum kuulostaa kreikkalaiselle, nämä ok.
Amayan esiliina, matroona Krasimira on hämmentävä hahmo. Aluksi häntä pitää jäyhänä ja ankarana, mutta tämä huikenteleekin pitkin tarinaa kuin keväinen varsa varsin K-18 tyyliin. Tämäkin oli yksi kirjan outouksista: se on luokiteltu nuortenkirjaksi, mutta lukiessa tuntuu kuin se olisi pikkulasten ja aikuistenkirjan sekoitus, ja tätä ei nuortenkirja mielestäni suinkaan tarkoita. Amaya itse on välillä kuin kolmetoistavuotias, välillä jopa matroonaa älykkäämmän oloinen. En osaa sanoa johtuuko tämä kahtiajakoisuus kaksiäänisestä kirjoittajasta. Suosikkihahmoni oli Miroslav, joka pyrkii olemaan korrekti ja kuiva poliitikko, mutta joutuukin myöntämään itsestään asioita, joiden ei tiennyt olevan mahdollisia. Khalkoksen hovi on perin tyypilliseen tapaan täynnä outoja persoonia - Korkea puoliso Lilyana ja hänen peruukkikokoelmansa - ja sen lailliset että rahalliset päätökset eivät saa kansan myönnytystä.
Kaikki juonenkäänteet, joilla yritettiin saada aikaiseksi sykähdyttäviä mullistuksia, aiheuttivat lähinnä hervotonta hihitystä "ei hyvänen aika, oliko se pakko kirjoittaa noin". Jotenkin tätä kirjaa oli vaikea ottaa vakavasti. Kyseessä ei kuitenkaan ole tarkoituksellinen huumori. Juoni oli paikoin hyvinkin ennalta arvattavaa, jotain pystyi jo heti alussa päättelemään lopun suhteen. Välillä tuli hetkiä, jolloin ihmettelin kirjailijoiden valintoja heitellä hahmojansa epäloogisiin, jopa turhiin käänteisiin. Pääsin kuitenkin yllättymään pariin otteeseen, joskaan aina en positiivisesti (toisinaan tämä tosin johtui tapahtumista, ei siitä kuinka ne oli kirjoitettu).
Takakansi kertoo, kuinka kirja käsittelee Amayan kasvua tytöstä naiseksi. Tämä ei kuitenkaan minusta pidä täysin paikkaansa, sillä kirjan alussa Amaya on kuin pikkulapsi ja kirjan lopussa - todetaan vaikka kypsempi. Muutos tapahtuu lähes ilman välivaiheita. Olisin kaivannut enemmän aiheen avointa käsittelyä: kasvutarina jää nykyisellään sivulauseiden ja rivinväleistä tehtävien tulkintojen varaan. Toinen suuri teema kirjassa on valtapeli - kuinka ihminen on vain nappula pelilaudalla, kun puhutaan valtakunnan tason politiikasta. Amaya saa huomata, kuinka hänen rakkainpansa tarjoavat ihmistä kuin syöttöporsasta, vain sen vuoksi miten tämä ele voi lähentää kahta kansaa: sortajaa ja sorrettua. Tähystäjäneito kertoo rakkaudenkaipuisesta teinistä, joka joutuu kokemaan hyvinkin omakohtaisesti maailman julmuuden ja sen, kuinka omat tunteet täytyy tukahduttaa ja haudata suuremman hyvän vuoksi.
Tarinaa on vaikea sanoa onnelliseksi. Toivon jatko-osien olevan vähän keveämpiä: Amayaa käy sääliksi, ehkä hänelle myöhemmin suodaan helpompi elämä. Nyt oltiin syvällisten ja tärkeiden asioiden kanssa tekemisissä, ja tämä seikka harmittaa huonosti kirjoitetuissa kohdissa. Tätä toivon myös khalkidien puolesta: naisia pidetään lehmän kaltaisina, lukemaan oppimattomina ja naiset itsekin ovat hyväksyneet tämän, eivätkä edes vaadi muutosta. En tiedä, miksi minun kokemukseni tästä kirjasta on niin pakkasen puolella. Suosittelen jokaista kiinnostunutta kirjan lukemaan, sillä siinä on potentiaalia, joka tosin ainakin minulla jää valitettavan kehnon kirjoittamisen peittoon.
