Alshain

J. Pekan uusin kirja, Hunan, ilmestyy vihdoin tänään. Kuulin ensimmäistä kertaa kirjaprojektista kai jo kohta kuusi vuotta sitten, ja vaikken varsinaisesti historiallisen fiktion erityisystävä olekaan, odotan innolla, mitä kirja sisältää. Vuosien varrella kun on erinäisiä kurkkauksia saanut sosällöstä, sitä jotenkin odottaa paljon laajemmin kuin vain yhtä kiinnostavaa kirjaa - pikemminkin kuin pitkään lupaillut ystävä olisi vihdoin tosiaan tulossa käymään.

J. Pekka Mäkelä sai Finlandia-ehdokkuuden Hunanista! Olen valtavan onnellinen!

Vaikka mulla on omat antipatiani itse palkintoa kohtaan, ja vaikka en vieläkään ole onnistunut antamaan Hunanille aikaa tarpeeksi vaan se on yhä kesken parinsadan sivun kieppeillä, on ehdokkuus ehdottomasti ansaittu.

Ensinnäkin Hunan on (vaikka toivoakseni ei retrospektiivisti muutaman kymmenen vuoden päästä katsottuna) J. Pekan tähänastisen kirjailijanuran pääteos. Hunan ei ole edustavin, eikä minun mielestäni edes paras (tämähän toki voi muuttua lopun myötä!) J. Pekan kirjoista, mutta objektiivisesti katsottuna se on juuri sellainen merkkiteos, jonka voi nähdä olevan riittävän samaistuttava jotta suuri yleisö voi ottaa sen omakseen ja kuitenkin niin omalaatuinen, että sitä ei voi sekoittaa johonkin toiseen kirjaan vaan sen luettuaan muistaa kirkkaasti. Sen lisäksi se iskee sekä suomalaisten perinteiseen historian ja tiedon nälkään romaanien pohjana että viime vuosikymmenenä maailmalla isoksi trendiksi muodostuneeseen helppolukuisten tiiliskivien, populaarin korkeakirjallisuuden, genreen. Hunan on niinsanotusti suurteoskategoriassa, ja siksi helppo valita palkintoehdokkaaksi.

Toiseksi Hunan on kaikesta edellä sanotusta huolimatta vahvasti J. Pekan kirja. Se on syvän inhimillinen, valtaisaa ymmärrystä henkilöhahmojaan kohtaan huokuva, taidokkaasti mutta samanaikaisesti hyvin arkisesti kirjoitettu ja kohdistaa huomiota sellaisiin asioihin, jotka usein jäävät merkkiteoksissa sivurooliin tai putoavat kokonaan pois (historia)kirjojen lehdiltä. Se ei ole aivan yhtä alakuloinen tai pessimistiseltä tuntuva kuin jotkut J. Pekan kirjat, mutta kuten Shimo sanoo Tähtivaeltajan arviossaan, Hunanin lukukokemus kutsuu pohdiskelemaan, ei varsinaisesti onnellisena mutta rauhallisena. (Se on myös syy, miksen itse kiirehdi kirjan loppuun lukemista vaan luen sitä eteenpäin vain silloin, kun siltä tuntuu.) Hunan on omista lähtökohdistaan, omilla ansioillaan ja erityislaatuisuudellaan kirja, joka ansaitsisi palkinnon ja huomion.

Ja kolmanneksi tietysti kirjailija itse, persona non nota, ihminen, joka ei koskaan halua korostaa itseään, vaikkei huomiota välttelekään. J. Pekka on tehnyt yli kaksi vuosikymmentä kulttuurityötä suomentajana ja kirjoittajana, eikä vastaavaa kombinaatiota moniotteluun ole kovin monella. Kirjailijana J. Pekka on antanut ääntä antisankareille, sivustakatsojille ja yleensä sivulauseissa ohitettaville hahmoille, ja siinä hän ammentaa itsestään: kun hänen seurassaan on, ei koskaan tule sellaista hetkeä, että tulisi muistutetuksi statuserosta, siitä että toinen on kiitetty kirjailija ja palkittu kääntäjä, ja toinen ei. J. Pekka antaa tilaa jokaiselle ihmiselle lähellään olla merkityksellinen ja kohtaa yhtä lailla uuden ihmisen kuin vanhan tutunkin arvostaen ja huomioon ottaen. Hän on hyvää seuraa, hänen läpitunkeva lempeytensä kutsuu kanssaihmisistä hyviä puolia esiin, ja hän on työtään julkituodessaan aina valmis vaihtamaan sanoja jokaisen haluavan kanssa. Vaikka Finlandia-palkinto ei ole mikään elämäntyöpalkinto, kyllähän sen mieluusti soisi kirjailijalle, jota on fanittanut esikoisromaanista alkaen, jonka kanssa on säännöllisesti käynyt hyviä keskusteluja reilun vuosikymmenen, ja jonka on jollain tasolla oppinut tuntemaankin vuosien varrella.

Kaikista näistä syistä olen sitä mieltä, että jo pelkkä ehdokkuus tuo vihdoin oikeutettua, suurempaa huomiota erinomaiselle ja arvostettavalle kirjailijalle ja myötäilolla suon kaiken sen J. Pekalle ja Hunanille. Toivottavasti Hunan vielä voittaa koko homman.