Mallaspappi

Takakansi ja omistuskirjoitus lupailevat koskettavaa tarinaa, joka itkettää lukijaa hyvinkin vuolaasti. Vaan kun ei. Kirja ei pidä sisällään kerta kaikkiaan mitään, mikä todella itkettäisi. Äärimmäisen herkkä tunneihminen parhaimmillaankin kokee myötätuntoa hahmoja kohtaan, mutta eipä niissäkään oikeasti juuri kiintymisen varaa ole. Hahmot ovat melko luonteettomia eikä heistä saa minkäänlaista mielikuvaa päähänsä. Pääpari on hyvin epäsopiva ja juuri mitään ei jää tapahtumista mieleen, vain satunnaista sääliä herättävää muistelua ja voivottelua. Harmi. Joskin lisäpisteitä on kerätty vaihtelevalla kertojalla.

Ensiksi haluan tästä sanoa, että tämän luki tosi nopeasti. Muutama hassu päivä niin että heilahti. Kirjoitustyyli on erittäin selkeää ja sopii nuoremmille lukijoille ja niille, jotka kokevat vaikeaksi lukea pitkään samaa vanhaa tarinaa. Juoni etenee nopeasti ja loogisesti. Oikeastaan kirja on hyvinkin kliseinen ja yllätyksetön, ja Amanda ainakin ensimmäisillä sivuilla nolo ja epärealistinen. Kuitenkin jokin tässä on viehättänyt niinkin paljon, että olen vaivautunut lukemaan koko sarjan kaikki osat useaan kertaan. Vielä kun vain ymmärtäisin, että mikä se viehätys on.

Vai että tällainen rantautui sitten Suomeen. Hopeasokerimestari ja musta keiju (lyhennän nyt Hopea) on hyvin keskinkertainen manga. Aihe on sellainen, minkä olisin joskus ihan pikkupirpanana keksinyt, mutta toisaalta, sehän perustuukin romaanisarjaan. Se seikka tosin vetää mielen vähän maahan, mangatkun käsittelevät vain romaanien ensimmäisen osan tapahtumia, joten ei voi tietää, miten hahmille lopulta käy. Piirrostyylistä on itseni vaikea sanoa, pidänkö vai en. Se on samalla jotenkin laadutonta, mutta ei niin nololla tavalla, etteikö sitä voisi luokitella "persoonalliseksi". En siis kohottele kulmiani, mikäli joku sitä syvästi rakastaa. Ja kun katsoo joitain omiakin piirroksia niin kannattaisi minunkin joskus varmaan laittaa suu suppuun. Mutta, tämä arvio on siis vain oman makuni mukaan, joten...

Yleensä vierastan kaikkea kotimaista kirjallisuutta klassikot poislukien, mutta tämän sain tavallaan lahjaksi, ja jotenkin se vain päätyi etelänmatkalle lukemiseksi (kieltämättä vähän erikoinen valinta), mutta loppuun sai nykäistyä. Minun kirjaani muuten koristaa tekijäkaksikon nimmarit! Mutta oli muuten todella upea teos! Kauniita kuvia, tarinoita, ns. hahmoprofiileja, lajiesittelyjä, keijuhoroskooppi (minä olin hörviäinen), kansainvälisten taiteilijioiden ja tekijöiden versioiden esittelyjä ym. ym... Suomalaista mytologiaa parhaimmillaan, totisesti. Kirja on aidosti puoleensavetävä, koukuttava eikä pidä sisällään ollenkaa mitään pitkäveteistä, vaikka kertookin hyvin laajasti. Selkeää tekstiä ja lukee jännityksellä siinä missä hyvää romaaniakin. Jos kiinnostaa, niin Aallolla ja Hjeltillä on kummallakin myös muuta Suomen mytologiaa, enkeleitä jne. käsittelevää tuotantoa. He ovat työskennelleet sekä yhdessä että erikseen, ja yhteistuotannosta voin suositella Pientä taikakirjaa, mihin siis on koottu wanhaa suomalaista wiisautta ja taikuutta.

Punaiset tulppaanit on kuin taianomaisempi ja tuntemattomampi kaksoissisar kaikkien tuntemalle Houkutukselle. Ujo, epäsosiaalinen ja itsensä ulkopuoliseksi tunteva tyttö yrittää selvitä koulupäivästä toiseen, kunnes uusi, komea ja taiteellisesti lahjakas jätkä saapuu upealla autollaan uutena oppilaana, eikä kerro paljoa taustoistaan, mutta tuntee alusta asti outoa vetoa sankaritarta kohtaan. Kuulostaako tutulta? Ainoat erot Houkutuksen lähtöasetteluun ovat, että tällä kertaa sekä prinssi että prinsessa voidaan luokitella friikkilahkoon outoine kykyineen. Kirjan pahin piirre on sen kerrontatyyli: minä-kertoja, puhekieli ja preesens. Vetoaa varmasti johonkuhun, mutta minä en valitettavasti ollut se henkilö. Onneksi sentään totuin äkkiä. Mutta hei, jos Twilight on mielestäsi ylihehkutettu ja -spoilattu, mutta teema tuntuu vetoavalta, tarjolla on aina ihan kelpo vaihtoehtoja. Vinkvink.

Suurta Hämmennystä. Miten ihmeessä joku keksi tehdä romaanisarjan Monster High`sta? Ehkä parempi olla vertaamasta tätä alkuperaisiin hahmoihin, ettei mene ihan pätemisen puolelle. Asiaan siis: kirja tarjoaa täsmälleen sitä mitä lupaa ja mitä voi odottaa. Kiva, että tarina etenee kahdesta suunnasta jotka törmäävät hienovaraisesti toisiinsa. Hahmojen luonteet tulevat ilmi ja eroavat toisistaan ja vaikka heihin ei suoranaisesti kiinny, heistä kyllä oppii pitämään. Kannattaa antaa mahdollisuus, ei tämä riman alta mene. Tosin, yhdeltä osin kirja on kyllä naurettava: joka ikisessä lauseessa tunnutaan varsinkin alussa mainittavan jollakin tavalla esiintyvän hahmon päivän asu. Tyyliin: "Hän pyörähti ympäri, niin, että hänen raidallinen hameensa heilahti ja alkoi pyöritellä Rolexiaan ranteensa ympäri". Ei näin, Harrison, ei jooko joka lauseessa, ei.

Ostin kirjan ihan omaksi ilokseni. Ulkoasussa viehätti lievä goottivivahde, joka minunlaiselleni (kröhöm: wannabe-)gootille menee aina. Luin kirjan melko nopeasti, se kun oli melko ohut ja teksti helppoa ja sujuvaa, muttei sentään lapsellista. Teos sopii erinomaisesti kaikenikäisille kyseisen genren ystäville. Pidin siitä, että jokainen hahmo oli enemmän tai vähemmän persoonallinen, joskaan ei mitään aivan uutta ja uskomatonta. Lukemisesta tulee hyvälle tuulelle, vaikka loppuratkaisu tuntuu jotenkin vajaalta. Periaatteessa onnellinen, mutta jotain jää kumminkin hampaan koloon kaivelemaan ja mielen sopukoihin kummitelemaan, en vain aivan ymmärrä että mitä. Ilman tätä lopun tyhjässä leijumista olisin voinut antaa paremman arvosanan. Jos Marr päättäisi palata takaisin Aislinnin & Con pariin, olisin kyllä ilomielin leikissä mukana. Lukekaa ihmeessä, jos tippaakaan huvittaa.

Ostin kirjan kirpparilta koska oli melko halpa, teki äkkiä hirveästi mieli uutta painolastia kirjahyllyyn ja samasta pöydästä löytyi pari muutakin teosta mukaan. Olen lukenut koko trilogian ja täytyy sanoa, että tämä oli kenties paras. Joskaan ei millään tavalla häävi. Olisin varmaan rakastunut tähän pienempänä, mutta nyt päällimmäisenä jäi minulta mieleen lähinnä ärsyttävä ja naiivi päähenkilö, joka luuli olevansa jotenkin erityinen ja erilainen. Olikin, mutta ei kai sitä tarvitse erityisesti mainostaa. Alku- ja loppupuolisko olivat täysin eri paria ja kirjoitustyyli muistutti aloittelevan kirjailijan tekelettä. Vai mitä luulette: voiko joka ainoan kappaleen päättää yksittäiseen, lyhyeen ja yhdenrivinvaltaavaan ns. tehostelauseeseen aina takakannen juonikuvausta myöten? Barbie girl- päähenkilön lisäksi toki kirjasta löytyy myös "iiiiiiiiiiiiiiiiki-ihana", kaikessa traagisuudessaan ja kiltteydessään lähinnä imelä miespäähenkilö Lend, nutturapäinen toimistotäti Raquel ja niin hirvittävän pelottava ja psykopaattinen ex-poikaystävä Reth. Voisi jopa toimia, ellei olisi pikkasen liian nähty. Jos kaipaa helposti samaistuttavia ja moderneja hahmoja, etsi jostain muualta. Jos taas "lapsekas" kerronta, kliseiset hahmot ja helppolukuisuus ovat se juttu niin kukapa estää? Kyllä sitä huonompaakin vihdettä löytyy markkinoilta.