Hopea

Annoin kirjalle kaksi tähteä, ja sekin tuntuu anteliaalta. Kaupunki joksi tulimme on ensimmäinen lukemani N. K. Jemisinin teos, ja hyvin todennäköisesti myös viimeinen.

Jo alussa käy selväksi, että kyseessä ei oikeastaan ole romaani, vaan pamfletti, joka on puettu fiktion muotoon ilman erityistä hienovaraisuutta. Tarina jää toissijaiseksi, kun kirjailija alleviivaa viestiään kerta toisensa jälkeen. Vaikutelmaa ei helpota sekään, että H. P. Lovecraft on ollut kuolleena jo lähes 90 vuotta, hänen suuntaansa esitetty kritiikki tuntuu tässä yhteydessä enemmän yksipuoliselta nälvimiseltä kuin miltään, mikä oikeasti rikastaisi teosta.

Hahmot ovat kirjan suurin heikkous. Valkoiset hahmot ovat poikkeuksetta rasisteja, mutta ongelma ei rajoitu siihen, myöskään muut hahmot eivät kehity kliseitä pidemmälle. He tuntuvat edustavan taustaryhmiään karikatyyrimaisesti enemmän kuin olevan uskottavia ihmisiä, mikä tekee heihin samaistumisesta käytännössä mahdotonta.

Lukukokemus on raskas ja turhauttava. Sen sijaan että kirja herättäisi ajatuksia, se lähinnä toistaa itseään ja alleviivaa sanomaansa tavalla, joka syö uskottavuuden koko teokselta.

Idea kaupungeista avatareina on mielenkiintoinen, ja olen oikeasti pahoillani, ettei sitä hyödynnetty kunnolla.

Robert W. Chambersin Keltainen kuningas on novellikokoelma, jolle on istutettu turhan paljon virheellisiä odotuksia eri suunnista. Monet tarttuvat kirjaan H. P. Lovecraftin innoittamana, mutta tämä ei ole klassista Cthulhu-nytologiaa. Vaikka vaikutteet ovat kiistattomia, Keltainen kuningas on lähempänä Edgar Allan Poen tuotantoa kuin Lovecraftin mytologiaa.

Vaikka teos on lyöty kauhugenren alle, vain kokoelman ensimmäiset neljä novellia edustavat tyypillisimmillään kauhukirjallisuutta. Ne myös sisältävät viittauksia tuohon fiktiiviseen Keltainen kuningas -näytelmään, joka on antanut kirjalle nimensä. Viidennestä novellista eteenpäin tyyli kuitenkin muuttuu, kuudes novelli 'Profeetan paratiisi', on ennemmin kokoelma proosarunoja, ja loppuosan tarinat siirtyvät kauhugenrestä enemmän dekadenttiin ajankuvaukseen.

Erityisesti kaksi viimeistä novellia, jotka kuvaavat Pariisissa asuvien boheemien taiteilijoiden elämää, tuntuvat nykyajan lukijalle enemmän romanttiselta draamalta kuin kauhulta. Ehkä kevytkenkäiset nuoret naiset ja viininhuuruiset illanvietot olivat 1800-luvun lopulla kauhistuttavia, mutta nykyään se tuntuu olevan vain ihan tavallinen viikonloppu.

Jos lähestyt Keltaista kuningasta ilman genren rajoituksia, löydät kokoelmasta kiehtovia tarinoita, jotka yhdistävät kauhun, mystiikan ja dekadenssin. Tämä ei kuitenkaan ole kokoelma niille, jotka odottavat suoraviivaista nykyaikaista kauhua.

Otavaisten olkapäillä on brittikirjailija Laura Mauron pienoisromaani, jossa Suomen sisällissota yhdistyy kansanperinteisiin ja mytologiaan. Kirjassa seurataan punaisten Juupajoen naiskaartin alaosastoa. Sota on raakaa ja raskasta varsinkin naiskaartilaisille, joita edes omat eivät hyväksy, valkoiset kutsuvat heitä naarssusiksi, jotka pitäisi ottaa kiinni ja tappaa, enenkuin he synnyttävät lisää susia. Ja aivankuin sodassa ei olisi tarpeeksi, alkaa kuulua tarinoita metsissä näkyvistä valoista jotka vievät näkijänsä järjen.

Kirjassa on kuvailtu sisällissotaa uskottavasti, ja väliin on taitavasti kerrottu syntytarinoita, kuten miten revontulet syntyvät ja kuinka Mielikki loi karhun. Suomentaja Lauri Lattu on tehnyt hyvää työtä ja kirjan teksti soljuu mukavasti eteenpäin. Teoksen pienestä koosta huolimatta kirja on mukaansa tempaava ja se tulee ahmittua nopeasti.

Ray Bradburyn ”Kuolema on yksinäinen juttu” oli ensimmäinen Bradburyltä lukemani kirja. Kirja ei ole pitkä, vain 313 sivua, mutta jouduin tahkoamaan tämän kanssa yllättävän kauan. Kirjan takakannessa luvataan kirjan olevan dekkari ”vanhaan hyvään tapaan”, no jokainen saa itse päättää millainen on mielestään ”dekkari vanhaan hyvään tapaan”, mutta minulle ”Kuolema on yksinäinen juttu” ei sitä ole. Kirjan kieli on hyvin kuvailevaa, mutta jotenkin oudolla tavalla, niin että varsinkin alkuun siitä on vaikea saada kiinni. Yleensä lukiessani kirjaa, piirrän silmieni eteen sanoista muodostuvaa tarinaa kuvana ja tässä kirjassa kuva ei lähtenyt muodostumaan, aivoistani nousi vain isoja kysymysmerkkejä, että Mitä tämä on? Ja vastauksia, Tämä on Outo!

Onneksi en lopettanut kirjaa kesken, sillä jossain vaiheessa kirjaa tuntui kuin olisin oppinut lukemaan ja kirja puhkesi eloon. Loppupuolella sain myös kuvan pyörimään, ja kun kirjan sai loppuun, oli pakko aloittaa alusta ja lukea pari ensimmäistä kappaletta, että miten tämä alkoikaan. Kaikesta alkutahmeudesta huolimatta kirja ansaitsee kahdeksan tähteä.