Ray Bradburyn ”Kuolema on yksinäinen juttu” oli ensimmäinen Bradburyltä lukemani kirja. Kirja ei ole pitkä, vain 313 sivua, mutta jouduin tahkoamaan tämän kanssa yllättävän kauan. Kirjan takakannessa luvataan kirjan olevan dekkari ”vanhaan hyvään tapaan”, no jokainen saa itse päättää millainen on mielestään ”dekkari vanhaan hyvään tapaan”, mutta minulle ”Kuolema on yksinäinen juttu” ei sitä ole. Kirjan kieli on hyvin kuvailevaa, mutta jotenkin oudolla tavalla, niin että varsinkin alkuun siitä on vaikea saada kiinni. Yleensä lukiessani kirjaa, piirrän silmieni eteen sanoista muodostuvaa tarinaa kuvana ja tässä kirjassa kuva ei lähtenyt muodostumaan, aivoistani nousi vain isoja kysymysmerkkejä, että Mitä tämä on? Ja vastauksia, Tämä on Outo!
Onneksi en lopettanut kirjaa kesken, sillä jossain vaiheessa kirjaa tuntui kuin olisin oppinut lukemaan ja kirja puhkesi eloon. Loppupuolella sain myös kuvan pyörimään, ja kun kirjan sai loppuun, oli pakko aloittaa alusta ja lukea pari ensimmäistä kappaletta, että miten tämä alkoikaan. Kaikesta alkutahmeudesta huolimatta kirja ansaitsee kahdeksan tähteä.
