Emelie

Sujuvasti kirjoitettu ja helposti luettava teos, jossa oli kuitenkin ihan liikaa toistoa sarjan ensimmäisestä osasta. Juonellisesti tämä teos ei ollut kovin erikoinen tai edes mitenkään mieltä vaivaava. Tapahtumat tapahtuivat aika selkeässä, odotetussa järjestyksessä, ja tämä teki juonesta hyvin ennalta-arvattavan. Eipä sillä, että se olisi kauheasti haitannut. Se, mikä menetettiin juonessa, saatiin takaisin päähahmossa. Harper on edelleen minusta kiinnostava ja mainio hahmo, joka jättää aika helposti Tolliverin jalkoihinsa. Sarjan jatkoa ajatellen, kaipaisin seuravaan osaan hiukan syvyyttä ja jotain, joka jättäisi vahvempia muistijälkiä. Voinee olla, että tästä ei muista paljokaan parin viikon päästä.

Kingin uudempi tuotanto on jotenkin paljon soljuvampaa tekstiltään ja juoneltaan kuin mihin olen häneltä tottunut. Tässä tarinassa oli hyvä juonen kuljetus, kiinnostavat hahmot ja ylimääräisen selittelyn määrä oli aika minimissä. Kun liikoja oli karsittu pois, oli kokonaisuus sujuva. Vaikka tätä kirjaa onkin kehuttu pelottavaksi, en saanut oikein mitään kauhun värähdystä oikein mihinkään suuntaan. En nyt sinänsä koe sitä ongelmaksi, mutta ehkä minua hiukan harmitti sen puute, koska odotin sitä koko kirjan ajan. Kirjassa oli ripoteltu sinne tänne täkyjä lukijoille, erityisesti pidin valtavasti viittauksesta Joyland-huvipuistoon. Neljän tähden teos ehdottomasti, tuttua Kingin laatua tämäkin.

Hyvin epätasalaatuinen novellikokoelma Kingiltä. King tuppaa aina romaaneissaan kertoilemaan vähän sitä sun tätä, jolloin tarinasta tullee pitkä ja tylsistyttävä. Olin toivonut, että novellimuoto olisi rajoittanut tätä Kingin ominaisuutta, mutta ei. Ei niissä nyt kaikissa laverreltu, mutta ihan liikaa kaikesta huolimatta. Parhain novelli oli kirjan nimikkonovelli Anteeksi, oikea numero. Siinä oli hyvä fiilis ja se oli paikoitellen jopa pelottavakin. Esikaupunkielämää novellissa oli hauska lovecraftmainen tunnelma, ja Sadekausi oli sopivan ällöttävä. Nämä olivatkin ehkä ne onnistuneimmat tämän teoksen novellit, muista en jaksanut kiinnostua.

Kiinnostava ja nopeasti luettava tarina, joka nappasi heti mukaansa. Minä pidin Harperista ja Tolliverista, ihan toimiva kaksikko. Harperissa oli aika paljon Sookieta, mutta oikeastaan vaan ne hyvät puolet; Harperista onneksi puuttui se jahkausvivahde joka Sookielta löytyy. Juoni ei ollut kovin erikoinen, mutta minusta muuten ihan hyvin tehty jännityskertomus. Kyllä tämän parissa vietti ihan mielellään iltapäivän.

Pako on melkoinen saalistusjahtitarina, joka eteni koko ajan, mutta ei jää mieleen oikein mistään syystä. Tim oli hahmona ihan menettelevä ja tämän reaktiot asioihin olivat järkeviä ja koherentteja, ihailin myös hänen järjenjuoksuaan. Linda puolestaan oli aika ohut hahmo, joka sopi tarinaan, mutta eipä siinä mitään muuta sitten ollut. Tarina oli tapahtumavetoinen, joten sen takia hahmojen heikkouksia pystyy antamaan anteeksi jonkun verran. Pahishahmon motiivit ja tausta eivät olleet oikein ymmärrettävät, melkoista satuilua. Koontzilla tuppaavat nämä tappajahahmot olemaan vähän samasta puusta veistettyjä, tunteettomia hyypiöitä. Ehkä se sitten tekee tappajan kirjoittamisen helpommaksi, kun hahmolla ei ole omaatuntoa, mene ja tiedä. Juonihan oli tuttu kissa ja hiiri -leikki, siinä ei ollut mitään uutta. Hyvin kirjoitettu ja soljuva tarina, tämän luki ihan mielellään ajankuluksi.

Näkymätön mies on lyhyehkö tarina, mutta yksi parhaimmista teoksista, mitä olen lukenut Wellsiltä tähän mennessä. Kirja alkaa tarinan keskeltä ja se kutkuttaa mieltä. Mitä on tapahtunut? Miksi näin ja miten tästä eteenpäin? Kaikkiin kysymyksiin saadaan vastaus juonen edetessä. Pidän tarinan temmosta, joka kiihtyy loppua kohden. Alussa tapahtuu asioita vähitellen, mutta koko homma eskaloituu melkoisesti, ehkä jopa hieman koomisesti, kirjan lopussa. Loppu onkin itsessään aika suoraviivainen ja jotenkin hyvin selkeälinjainen, jossain määrin jopa liian. Hahmoja tässä kirjassa esiintyy aika paljon, joista suuremmasta osasta ei jää sen suurempaa muistijälkeä. Kuvittelin, että Kerrassaan merkillisten herrasmiesten liigan Näkymätön mies Griffin oli jokin Alan Mooren oma näkemys asiaan, mutta eipä ollutkaan! Griffin oli jo alkuperäisversiossaan niljake, se tulee selväksi aika nopeasti. En oikein osannut päättää kenen puolella olisin ollut, ja tämä pieni harmaa vivahde lisäsi lukunautintoa. Ajatuksia herättävä kirja.

Siilo oli hyvä kirja, jossa oli paljon potentiaalia. Valitettavasti tarina alkoi käydä loppua kohden hiukan raskaaksi ja tylsäksi, itseään toistavaksi. Juoni avautui lukijalle hienosti pikkuhiljaa. Aika malttamattomana luin tätä kirjaa aluksi, kun halusin tietää enemmän. Kun salaisuus paljastuu, se hieman latistaa fiilistä ja vie terää pois juonelta. Mutta Siiloon on onnistuttu loihtimaan juuri oikeanlainen klaustrofobinen fiilis, jopa paikoitellen aika ahdistava. Hahmoja oli paljon, mutta kiinnostavimmat olivat Lukas, joka oli aika symppis tyyppi ja toki sitten Jules, joka oli täyttä rautaa, todella sopiva tällaisen tarinan juonen johdattajaksi. Pahisasetelma oli liian selvä, siitä en oikein välittänyt. Nyt jäin odottamaan jatkoa tälle tarinalle, joten jostain täytyy löytää mielenkiintoa lukea 2. osa ennen viimeistä osaa, joka jatkaa sitä mihin Siilo jäi.

Edustan mielipiteissäni hiukan toista laitaa, sillä en erityisesti pitänyt tästä kirjasta. Olihan tässä paljon hyviä juttuja verrattuna aikaisempiin kirjoihin, selvästi tunteisiin vetoavampi asenne ja veljesten rakkauselämien limittäinen kerronta. Trez ja iAm ovat niin keskenään sidoksissa, että on hyvä, että heidän elämäänsä käsiteltiin riippuvaisina toisistaan. Vaikka en pääparista mainittavasti välittänytkään, olihan se loppu nyt tunteellinen, vaikka sitäkin kyllä pohjustettiin koko kirjan ajan. Mutta tätä kirjaa, kuten aika monta edellistäkin vaivaa se, että hahmot ovat kuin yhdestä puusta veistettyjä, ja sivujuonien rönsyily. Hahmoissa ei vaan enää tunnu olevan mitään uutta, verrattuna sarjan alkuosiin, joissa jokainen oli (ja on vieläkin) selvästi oma selvä hahmonsa. Uusista hahmoista aina annetaan hiukan jotain aikaisemmissa kirjoissa, mikä saa kiinnostuksen heräämään, mutta sitten kun nämä hahmot päätyvät päähahmoiksi, ne taantuvat samaksi massaksi, valitettavasti. Sivujuonia tuntuu olevan hieman liikaa, jotta niistä muistaisi kaiken oleellisen kirjasta toiseen. Tämä teos oli kevyttä höttöä ajan kuluttamiseksi, ei sen enempää eikä sen vähempää.

Varjojen ratsu on tiivistetysti tylsä tarina tylsillä hahmoilla.

Juonellisesti tarina oli pettymys. Pidin aika paljon Robersin Kuuden piiri -trilogiasta ja toivoin tässä olevan samaa viehätystä. Kauas kyllä jäätiin. Robertsin uusimpien kirjojen ongelma on, että niissä jauhetaan aina sitä samaa, juonen kaaren tietää jo ennalta ja hahmotkin ovat lähestulkoon aina samanlaisia. Noitateemaa, joka on vallalla tässä kirjassa ja tässä trilogiassa, on Roberts käyttänyt jo aiemmin, eikä tässä sitä käsitellä mitenkään erilailla. Hahmot ovat hyvin stereotyyppisiä, naiset rempseitä ja kauniita, kaiken osaavia; miehet puolestaan rouheita, mutta komeita ja päteviä. Hahmoissa ei ole mitään mihin tarttua ja tekemisen motiivit ohuita. Robertsin tarinoihin kuuluva kyyhkyläisparin ristiriitakin oli ympätty mukaan hyvin väkinäisen oloisesti, se oli lähinnä vaan myötähäpeää aiheuttava. Samoin riitaa seurannut Connorin ja Finin Doylen kovistelu, kuinka noloa. Rakkaustarina jätti kylmäksi, siinä ei ollut mitään fiilistä. Tykkään Robertsin jännitysrakkausromaaneista ja niissä on välillä mielenkiintoisia hahmoja, mutta tässä ei ollut oikeastaan mitään kiinnostavaa kuin sivuhahmoina Branna ja Fin.

Helppo- ja nopealukuinen tarina, jossa oli paljon hauskoja ideoita ja juttuja. Harmi vaan kokonaisuus meni hieman sekavaksi jossain vaiheessa, joka latisti kiinnostusta, ja hahmot jättivät kylmäksi. Olisin kovasti halunnut välittää Milasta ja pitää muistakin hahmoista, mutta en saanut niihin oikein mitään kontaktia, en kiintynyt kehenkään. Isoisä oli ehkä kiintoisin hahmo, koska siinä tuntui olevan enemmän luonnetta kuin muissa yhteensä. Herra Kunnas oli sitten ehkä liian karikatyyri ja lattea hahmo ollakseen kiinnostava. Mutta kyllä hahmoissa oli potentiaalia, sitä ei voi kieltää. Minun kiinnostusta tästä söi jo heti alussa tullut niin vahva young adult -fiilis, joka toki on minun ongelmani lukijana eikä kirjan.

Odysseia 2061 oli kahden edeltäjänsä toisintoa ja se tylsistytti. Alussa olin tyytyväinen, että nyt mielenkiinto oli siirtynyt toisaalle, mutta sitä ei kauaa kestänyt. Olisin pitänyt tarinasta vielä vähemmän, jos siinä ei olisi ollut Heywood Floydia. Floyd oli tämän tarinan pelastus. Kirjan juoni jätti kylmäksi, vaikka tarinassa laajennettiin edellisen kirjan tapahtumia ja niistä kerrottiin enemmän. Juoni ei vaan jaksanut kiinnostaa enää, kaipasin jotain uutta ja mielenkiintoista tutuilla hahmoilla. Clarken optimisti näkyy tässä teoksessa selvästi ja tavallaan harmittaa, että tiede ja avaruuden tutkiminen ei ole edennyt sellaista vauhtia kuin mitä Clarke ehkä kuvitteli ja toivoi... Arvioksi 3,5 tähteä, koska tämä oli kaikesta huolimatta hyvin kirjoitettu kirja.

2001 avaruuseikkailun jälkeen tartuin hieman epäröiden tähän (tavallaan) jatko-osaan. Edellisen kirjan lopun mystisyys jätti jokseenkin oudon olon, enkä ollut ihan satavarma halusinko sen toistuvan. Onneksi tässä teoksessa mystiikkaa oli vähennetty reilusti ja nyt jopa yritettiin selittää ensimmäisen kirjan loppua. Se pieni mystisyysjuonne oli edelleen mukana, mutta paljon pienemmässä roolissa. Vaikka 2001 avaruusseikkailu oli jokseenkin psykedeelinen kokemus, oli se silti parempi kuin tämä jatko-osa. Tämä oli liian paljon edellisen toisinto ollakseen tarpeeksi kiinnostava. Teoksen suurimmat ansiot olivat Heywood Floyd, joka on Moorcockin Bastable-hahmon ohella toinen minulle hyvin mieleenjääneistä, todella sympaattisista hahmoista. Siinä missä Bastable oli naiivi ja jopa hieman typerä, oli Floyd sitten puolestaan hyvin laskelmoiva ja järkevä, mutta yhtä sympaattinen siitä huolimatta. Floyd ei ollut kirjan ainoa tuttu hahmo, ja on ihan jopa nostalgista kun tarinaan tuli lisää tuttuja hahmoja mukaan. Tarinan lopussa oli merkittävä twist, joka jätti janomaan lisää. Puolikas lisätähti kirjalle siitä, että se oli nopealukuinen.