Eija

Sekava ja lukeminen tökki. Onko syy alkuperäisessä tekstissä vai suomennoksessa, ei voi tietää. En kuitenkaan ollut samalla aallonpituudella tämän kirjan kanssa.

Kirjassa kuvataan somemaailman epäaitoutta. Tarinan minäkertoja on kehittänyt itselleen teeskentelemisen taidon, jota käyttää niin somessa ja muuallakin elämässään. Melkoisen epämiellyttävä ja epäaito persoona on kyseessä.

Tarinaa kerrotaan kahdessa ajassa koukuttavasti. Lukijaa pidetään pimennossa, mistä oikein on kyse aivan loppumetreille saakka. En olisi uskonut, että jopa pidin tällaisesta aiheesta kertovasta kirjasta. 

Heti alussa, missä kuvattiin zombie apokalypsin alkamista näkyi millä tyylillä tarinaa aletaan viemään. Huumori, ironia ja sarkasmi ovat läsnä, mutta myös menevä splatter henkinen kerronta. Pienoisromaani mittaisen kirjan luki nopeasti.

Taustatarina sisältää paljon ihmissuhde soppaa kuten parisuhde pettämistä ja vastapettämistä – ei erityisen kiinnostavaa minulle. Ehkä olisi pärjätty vähemmällä silti säilyttäen taustatarinan merkitys kokonaisuuteen.

Kirjassa viitataan Charlotte Perkins Gilmanin teokseen Keltainen seinäpaperi ja tarinassa käsitellään samansorttista mielenhajoamista. Loppupuoli oli onnistunut sekä lopetus – nimenomaan se osuus mitä kehotetaan olla lukematta. 

Reynolds on onnistunut luomaan hienosti Noir-tunnelmallisen dekkarin sillä twistillä, että miljöö on futuristinen. Tarinassa on hauskoja yksityiskohtia kuten vanhat puhelimet ja reikäkortit kuten vanhanajan dekkareissa kuuluu ollakin. Tyylit sopivat hyvin yhteen luoden hauskan kontrastin.

Tarinassa on mukana robotti nimeltä Sputnik, joka on hauska veijari - tekoälystä huolimatta, se ei oikein muista asioita. Sputnik on miltei inhimillinen olento. Päähenkilönä on yksityisetsivä Juri Gagarin, joka oli herätetty 555 vuoden jälkeen unesta sukupolvialus Jäälinnussa ja sai nyt pestin selvittää kuoleman tapausta. Useammat tahot eivät halua asioita tongittavan ja siitä alkaa juoni rakentumaan ja tapahtumavyyhdit selviämään.

Erilainen kirja Reynoldsilta ja etenkin alkupuolen tunnelma viehätti ja tarina piti otteessaan läpi kirjan. 

Kirja kertoo parisuhdeväkivallasta ja muistakin ihmissuhteista kuten sisarusten välisestä suhteesta ja sen muuttumisesta. Kirjailija selittelee asioita liikaa. Kirja jäi keskinkertaisuuksien massaan ja nopeasti unohdetuksi.

Menevä kauhutrilleri, jossa on kauhuleffamaista jahtaaja-jahdettava asetelmaa. Henkilöiden pelkotilat eivät ihan niin hyvin välittynyt kuin Jamie Lee Curtisin esittämän roolihahmon tuntema kauhu Michael Meyers jahdatessa häntä Halloweenissa, mutta samankaltaista asetelmaa kirjassa on. 

Viihdyin tarinan parissa kyllä, vaikka kovin omaperäinen se ei ollut. 

Tarinaa kerrotaan kahdella aikakaudella ja kahden sukupolven näkökulmasta. Ennen vuotta 2060 luonnon voimat on jo vaikuttanut yhteiskunnan rakenteisiin, mutta vuonna 2060 luonto rankaisee ihmiskuntaa isommalla kädellä. Luonnonkatastrofi on ikään kuin verrattavissa zunamiin - tässä on metsä, joka aiheuttaa tuhoa veden sijaan.

Toinen aikakausi tapahtuu 24 vuotta myöhemmin, jolloin yhteiskuntaa yritetään rakennella uusiksi ja pyritään laajentamaan asuinsijoja metsään, joka on ollut eristettynä kaupunkivaltiosta muurilla. Metsällä on tahto, se pistää ihmisten luontotuholle kampoihin ja on muuttunut vaaralliseksi ihmisille. Sitä yritetään lepytellä ja toisaalta taas uudelleen riistää. Ihminen ei vaan opi virheistään.

Tarinan kieli ja asioiden kuvailu on runollista, mutta se ei vaikeuta tarinan seurattavuutta ollenkaan.   

Omat varjot tuntui heti erilaiselta kuin Lain pyörteissä. Siinä missä edellinen kirja oli villin lännen hengessä kulkeva kepeä western‑dekkari, tämä on selkeästi steampunk‑henkinen, teollistumisen murrokseen sijoittuva rikosromaani. Kaasulamput on vaihtumassa pikkuhiljaa sähköön, autot ilmestyvät kaduille hevoskulkupelien rinnalle, työväki lakkoilee ja järjestäytynyt rikollisuus ottaa jalansijaa. 

Kokonaisuutena kirja on toimintapainotteinen ja hyödyntää taikuutta runsaasti ja näyttävästi. Sandersonin kuvaus on paikoin hyvin visuaalista. Allomantiikan käyttö hidastuksineen toi paikoin lähes elokuvallisen tunnelman. 

Täydellisyyttä hiponeen Lain pyörteissä jälkeen jouduin silti hieman pettymään. Sanderson kertoo esipuheessa, että Omat varjot aloittaa varsinaisen jatkuvajuonisemman trilogian, kun taas edellinen kirja oli tarkoitettu kahden trilogian väliseksi portiksi – välipalaksi, joka myöhemmin liitettiin osaksi Wax & Wayne ‑nelikkoa. Lain pyörteissä on tiivis ja itsenäinen, kun taas Omat varjot näyttäisi rakentavan suurempaa kokonaisuutta.

Olisin kaivannut tekstin lomaan pientä kertausta alkuperäisestä trilogiasta. Muistikuvat Harmoniasta, Selviytyjästä, kolosseista ja Tuho–Säilyminen‑asetelmasta ym. eivät olleet enää terävimmillään, ja niiden rooli on tässä kirjassa sen verran merkityksellinen, että muistin virkistys olisi ollut kiva. Kandra hahmot olivat sentään hyvin muistissa joukkona, mutta yksilöt ei niinkään.

Yöjuoksu on psykologisen kauhun sävyttämä reaalifantasia, jossa mielenterveyden teema ja hienovarainen yliluonnollisuus kietoutuvat yhteen. Tarina rakentuu mysteerin ympärille: mitä kertoja tekee öisin tietämättän?

Kirja etenee nopeasti lyhyiden, jopa yhden lauseen mittaisten lukujen ansiosta, mikä tekee lukukokemuksesta vaivattoman. Yöjuoksu toimi hyvin välipalakirjana pidempien teosten välissä luettuna.

Spefin rajamailla liikkuva jännitys kirja. Tarinaan liittyy hienoista yliluonnollisuutta.

Odotukset genrepalkitulta romaanilta olivat suuremmat kuin mitä lopulta sain. Tai oikeastaan ennakkokuvitelmani olivat erilaiset kuin se, mitä kirja todellisuudessa edusti ja tarjosi. Ei ollut minulle, mutta palkintojen perusteella selvästi joillekin muille.