Luinwen

Kristallivankilan juoni on selkeästi paljon parempi kuin kirjasarjan ensimmäisessä osassa, Pimeyden kutsussa. Suurin ongelma löytyy heti kirjan alusta. Syy hiirien lähdölle Deptfordista tuntuu todella rautalangasta väännetyltä ja pakotetulta. Kun siitä pääsee yli, teksti muuttuu yhä paremmaksi kohti loppuaan.

Hahmoissa on hieman enemmän väriä, kun aiemmin. Hiirien joukosta löytyy erikoisia persoonia, vaikka jotkut jäävätkin vähän karikatyyrisiksi. Välillä lukemista häiritsee poukkoileva näkökulma; lukemisen joutui joissain kohden keskeyttämään hetkeksi ja palaamaan takaisinpäin, kun putosi kärryiltä, että kenestä tässä nyt taas puhuttiinkaan.

Kummastusta herätti kirjan suomennos. Osa nimistä oli jätetty selvästi englantilaisiksi, kuten Arthur, Audrey, Greenwich ja Deptford, kun taas jotkut nimet on suomennettu; joukosta löytyy Joonasta, Heimoa, Iisakkia ja Väinönketoa... Lisäksi hiirien eri aksenteissa olisi voinut käyttää hieman mielikuvitusta ja esim. maalaishiirten suuhun olisi sopinut hienosti savolaismurre tämän kirjassa olevan epämääräisen puhekielen sijasta.

Hiirien maailma on yhä kuvailtu upeasti. Vehnähovi viljapellossa ja muut yksityiskohdat ovat tunnelmallisia. Silti välillä tuntuu siltä, että kirjailija oikoo mutkia eikä hyödynnä aivan kaikkia kohtia, joissa voisi korostaa hiirien hiirimäisyyttä. Useissa kohdissa kuvailtiin hiirien hiuksia (??) ja niin edelleen. Hiiret ovat kamalan ihmismäisiä, mikä riistää palasen kirjan lumovoimasta.

Kaiken kaikkiaan ihan hyvä ja lukemisen arvoinen kirja.

Mystisessä soturissa on niin paljon pielessä, että on vaikea keksiä mistä aloittaisi.

Alku on vielä melkeinpä lupaava. Tavaroiden kanssa jutusteleva seppä joutuu valituksi hullut terveistä erottelevassa tapahtumassa. Vaimo ja sepän kääpiöystävä eivät suostu uskomaan, että valinta olisi tapahtunut oikein ja lähtevät hänen peräänsä. Voisi luulla, että kyseessä olisi jonkinlainen seikkailukertomus. Tässä vaiheessa juoni kuitenkin heittää ensimmäisen kapulan rattaisiin lähtiessään yhtäkkiä keijujen maille ja alkaessaan kertoa täysin epäoleellista ja mielenkiinnotonta tarinaa keijujen sodasta oikeastaan vähän kaikkia vastaan. Mitä ihmettä?

Tarina tosiaan kulkee kolmen eri maailman välillä, joiden leikkauskohdat jäävät hyvin vähäisiksi ja hämäriksi. Tavallaan usean juonikaaren seuraaminen yhtäaikaa luulisi olevan kiinnostavaakin. Jos yksi juonista ei kiinnosta, niin kai sentään joku muu kolmesta juonesta voisi olla jännittävä? Mutta ei. Oikeastaan mielenkiintoisin kolmesta juonesta on se, joka sijoittuu hiisien kansoittamaan hieman post-apokalyptiseen, ihanan steampunk-henkiseen maailmaan. Tässäkin kuitenkin hienointa on juuri kaikkien koneiden ja ruohotasankojen kuvailu; juoni tai hahmot ovat todella tylsiä. Aivan kuten kahdessa muussakin juoniyritelmässä.

Kirjan suurin ongelma on sen latteus. Vaikka tarinassa hypitään kolmen eri juonen ja niin myös kolmen eri näkökulman välillä, tekstistä ei löydy minkäänlaista syvyyttä. Tämän huomaa parhaiten siinä kohdassa, kun keijujen vihollinen Xian rähjää Dwynwynille keijujen ylimielisyydestä ja alentuvaisuudesta. Sen sijaan, että keiju tässä vaiheessa olisi ajatellut: "ehkä tuossa on perää" ja siinä samalla - hoo! - kasvanut hahmona, mitään ei tapahdu. Keijukainen pysyy tasan yhtä ylimielisenä kuin juonikaaren alussakin, koska keijuthan nyt vain ovat herrakansa ja heissä ei ole mitään vikaa, vaikka ovatkin joutuneet riitoihin kaikkien naapurikansojensa kanssa.

Kirjasta siis ei löydy kiinnostavaa juonta, hahmoja tai syvyyttä. Voisiko siis edes tunnelma rientää pelastamaan lukukokemusta? Valitettavasti se vähäinen tunnelma, mitä tekstistä löytyy, on kaikki jäänyt sinne hiisien metallikolossien kuvailuun. Vaikka pääjuonessa luulisi olevan paljon dramaattisia kohtauksia - kuten lopun suuri kahakka - tunnelmaa ei silti synny. Hahmoista ei kamalasti välitä, tarinaan ei uppoudu eikä tunnelma välity. Lohikäärmeet lentelevät ärjyen taivaalla, mutta se ei silti herätä lukijassa minkäänlaisia tunteita tai sydämen tykytyksiä.

Kaksi tähteä tulee oikeastaan hyvästä yrityksestä. Tässä on selvästikin koettu luoda suurta fantasiamaailmaa omien uskontojärjestelmiensä ja muiden sellaisten kanssa. Maailma jää vain hyvin latteaksi. Lisäksi teksti oli ihan sujuvaa lukea ja jos juoni ei olisi ollut niin puuduttava, kirjan olisi saanut varmaan valmiiksi aiemminkin. Plussaa myös kiintoisasta ideasta, vaikka se idean tasalle jäikin.

Noin ensimmäiset sata sivua kirjasta ovat melko raskasta luettavaa, kun juoni keskittyy lähinnä Gwendoleniin ja tämän jekkuihin. Niin mielikuvituksekkaita kuin ne ovatkin, on niitä pidemmän päälle melko tylsä lukea.

Vasta kun epämiellyttävä Gwendolen siirtyy tarinassa sivuosaan, kirja muuttuu paljon paremmaksi. Lopussa toimintaa on jopa niin paljon, että se uhkaa äityä sekavaksi.

Kaiken kaikkiaan ihan keskinkertainen kirja vähän köyhästä juonesta ja ohuista hahmoista huolimatta.

Kirjan parasta antia oli ehdottomasti upeasti luotu maailma. Tarinan fantasiamaailmaan todellakin uppoutui ja erityisesti joka kappaleen alussa olevat "kirjasiteeraukset" loivat hienon tunnelmaa, joka todellakin sai mielikuvituksen lentämään.

Valitettavasti kirjailija ei ole keskittynyt yhtä vahvasti hahmojen luontiin - tai juoneen. Juoni on melko yksioikoinen tarina nuoresta miehestä kostoretkellään ja pahojen velhoruhtinaiden listimisen ohessa ei juurikaan mietitä sen syvempiä koston oikeudellisuudesta tai siitä tuoko kosto lopulta rauhan päähenkilölle.

Tarinassa vilisee paljon sivuhahmoja, jotka jäävät melko paperisiksi ilmestyksiksi. Ei ihmekään, että näistä suurin osa myöskin kuolee lähes välittömästi ilmestymisensä jälkeen. Edes päähenkilöön ei paljoa ehdi kiintyä tarinan aikana. Elminsterin ajatusmaailma on liian yksipuolisesti kostoon keskittynyt eikä hahmo kasva juurikaan tarinan edetessä. Ainoa kiehtova sivuhahmo kirjassa on eteerinen jumalatar Mystra, jonka vaihtelevasta luonteesta on mahdotonta saada tarkkaa käsitystä loppujen lopuksi.

Kirjan sanoma jäi hieman hämäräksi. Kostoa se ainakaan ei käsittele; niin pintapuoliseksi raapaisuksi se teema tarinassa jäi. Ehkä eniten tekstissä tuli ilmi tämä perinteinen "absoluuttinen valta korruptoi absoluuttisesti", mutta toisaalta tässäkin kirja on ristiriitainen. Pahoja velhoruhtinoita vastaan taistellessaan myös Elmister kerää itselleen valtaa kehittyessään paremmaksi taikuudessa ja lopulta kohtelee velhokolleegojaan yhtä julmasti kuin mitä nämä kohtelivat tavallisia pulliaisia.

Mustavalkoisuudesta, huonoista hahmoista ja kevyestä juonesta huolimatta kirja oli ilo lukea. Vaikka juoni ei yllättyksiä tuonutkaan, sitä oli kaikesta huolimatta ihan kiinnostava seurata. Ehdottomasti kolmen tähtensä ansainnut ja luultavasti tulen jossain vaiheessa lukemaan myös jatko-osat.

Itseään toistava rikosromaani, josta ei löydy niin yllätyksiä kuin juonenkäänteitäkään. Murhaajan henkilöllisyyden arvaa jo parin murhan jälkeen ja sitten lukeminen muuttuu pelkästään hahmojen puusilmäisyyden äimistelyksi. Asiaa ei auta kankeat puujalkavitsit tai paperiset sivuhahmot, joita kirjan sivuilla vilisee kyllästymiseen saakka.

Ainoa positiivinen asia oli jännittävä idea, mutta teksti olisi vaatinut paljon tiivistämistä. Varsinkin keskipaikkeilla kun ruumiita alkaa pinoutua, kirja on kaikkein jaanaavimmillaan. Murhat eivät tuo tekstiin mitään jännitystä tai kauhun elementtejä, mikä on suuri sääli.

Vasta loppua lähestyttäessä kirja muuttuu hetkeksi jännittäväksi, kun vihdoinkin murhaaja "paljastetaan", mutta sen jälkeen hukutaan uudelleen tylsyyden mereen, kun alkaa pitkitetty oikeudenkäynti, jonka aikana kerrataan kirjan tapahtumat vielä kerran. Ihan vain varmuuden vuoksi. Itse asiassa jos harkitset tämän kirjan lukemista, kannattaa selata suoraan loppuun ja lukea vain sellaiset sata viimeistä sivua. Siellä kerrotaan koko juoni alusta loppuun, mutta paljon tiivistetymmässä muodossa.

Tarinan maailma oli hyvin rakennettu ja kirja alkoi hienosti. Keskivaiheilla juoni menetti hieman vauhtiaan, kun hiiret hajaantuvat pitkin viemäriverkostoa... Kaikkein tylsimmät hetket sijoittuivatkin juuri rottien valtakunnan ulkopuolelle ja näitä kohtia olisi voinut hitusen tiivistää, niin jännittäviä kuin lepakot ja Cutty Sark olivatkin. Loppua kohden juoni sai taas lisää kiinteyttä ja tempoa.

Tosiaan olin aika yllättynyt, että kirja oli näinkin raadollinen, vaikka se ihan lastenosastolta löytyi kirjastosta. Kirjan kuvitus oli myös jokseenkin karkeaa. Ilmankin olisi pärjännyt. Tarinan hahmojen jyrkkä jako hyviin hiiriin ja pahoihin rottiin sopi tavallaan tekstiin ja sitä ei edes ajatellut sen tarkemmin. Vain muutamissa kohdissa sitä olisi kaivannut hitusen myös niitä harmaan sävyjä tuomaan hieman lisää pohdintaan tekstiin.

Kaiken kaikkiaan ihan mukiinmenevä tarina, jonka parhaat kohdat löytyvät kirjan alkumetreiltä. Kolmen tähtensä ansainnut.

Kauniisti vanhentunut kirja, jota lukiessa tuli mieleen lapsuuden ajat ja sellaiset romaanit kuin Veljeni Leijonamieli, Mio poikani Mio, Ozin velho, Liisa Ihmemaassa ja Viimeinen yksisarvinen. Kultakaapu, siniviitassa oli jotakin samanlaista hieman vanhanaikaista tenhoa... mutta kuitenkaan se ei nouse mielestäni näiden suurten klassikoiden tasolle. Vielä kaiken lisäksi kirjan lopetus hieman latisti tunnelmaa, kun kaikki asiat käsiteltiin niin perinpohjaisesti jättämättä mitään lukijan omien hoksottimien varaan.

Silti kirja oli täynnä taianomaisia hetkiä, kauniita maisemia ja aivan ehdottoman ihanaa kuvailua. Pääpari Cally ja Westerly jäivät hitusen latteiksi, puhumattakaan muista sivuhahmoista, mutta kirja oli kaikesta huolimatta nopea lukea ja ihan mukavaa ajanvietettä. Siitä hyvästä kirja saa kolme tähteä.