Wicked-Willie

Tämän kirjan aloittaminen vaatii hiukan ryhdistäytymistä, sillä sarjan ensimmäinen osa ei ollut oikein mieleeni. Koska olin tämän kuitenkin hankkinut, niin otin ns. härkää sarvista ja aloin lukemaan.

Kirja oli parempi kuin edellinen, vaikka molemmille saman tähtimäärän annoinkin. Tämä oli kuitenkin ensimmäistä osaa parempi, paikka paikoin tarina eteni oikein kiinnostavastikin. Pahin puute kirjassa olivat ohuet ja jotenkin lapselliset henkilöhahmot. Myös avaruusmatkailun kuvaus puuttui täysin, jäi vaikutelma kuin se olisi verrattavissa lentokoneella lentämiseen (matkoihin ei juuri aikaa kulunut jne). Avaruustaistelujen kuvaus toi mieleen sekä suurten purjelaivojen sekä toisen maailmansodan aikaiset meritaistelut, eivät huipputeknistä avaruussotaa.

Puoliväkisin tämä tuli luettua, mutta ei tästä pelkästään paha maku jäänyt. En kuitenkaan suosittele tätä kuin niille jotka ovat lukeneet edellisen osan ja tietävät millaista meininkiä kannattaa odottaa.

Dan Brown on yksi näitä luottonimiä, joiden kirjoilta on lupa odottaa hyvää jännitystä ja reipasta seikkailumeininkiä. Tämäkään kirja ei tehnyt poikkeusta, vaikka juonessa olikin muutamia hiukan liian hyvin tarinaan sopivia tapahtumia. Siis sellaisia, joissa olisi voinut käydä ihan toisinkin ja silloin tarina olisi lässähtänyt saman tien...

Tapahtumapaikkojen kuvailu ja historiadetaljit sai googlettelemaan Prahaa matkailukohteena, aiemmin olen ajautunut samoihin puuhiin Rooman suhteen. Miljöökuvaus onkin ehkä kaikkein parasta antia, kutkuttavan jännittävä juoni on saatu sovitettua hyvin ympäristöön. Henkilöhahmoissa oli paikoin hiukan yliampuvan mustavalkoisia piirteitä, pahikset ovat pahoja ja hyvikset ah niin hyveellisiä.

Itse asiassa en lukenut tätä, vaan kuuntelin äänikirjana. Kokemus oli oikein nautittava, kiitos kuuluu myös lukijana toimineelle Markus Bäckmanille. Suosittelen kaikille jotka tykkäävät hiukan Indiana Jones -henkisestä menosta Euroopan historiallisissa ympäristöissä.

Asimovin Säätiö-trilogia kolahti tosi kovaa kun luin sen ensimmäisen kerran joskus 90-luvun alkupuolella. Vuosien kuluessa olen hankkinut nuo kirjat hyllyyni, mutta en ollut lukenut niitä uudelleen, ennen kuin nyt.

Parasta antia Säätiössä oli bongata kirjoitushetken tieteiskuvitelmia kykyajan valossa. Esimerkiksi tupakointi oli tarinassa toistuva teema, aivan 40- ja 50-lukujen tyyliin. Eräässä kohdassa kävi ilmi että televisioita oli "lähes jokaisessa taloudessa", mikä on varmaan 40- ja 50-lukujen taitteessa tuntunut todelliselta utopialta.

Itse tarinassa kohtalo oli tavallaan kirjoitettu etukäteen ja yksittäiset ihmiset eivät voineet muuttaa tapahtumien kulkua. Henkilöhahmot noudattelivat kirjoitushetken roolimalleja ja juuri henkilökuvaukset olivat vanhahtavia. Naisia tarinassa ei juuri ollut ja yhdelläkään ei ollut merkittävää roolia.

Ilman muuta Säätiö on merkittävä teos scifin uranuurtajien joukossa, mutta tarinallisesti tarjolla on nykyään paljon parempaakin scifiä.

Loppua kohti tarina muuttui jatkuvasti epäuskottavammaksi ja meinasi jäädä lukeminen kkesken. Loppuratkaisu ylsi suorastaan messiaanisiin mittoihin, mutta ei oikein vakuuttanut.

Aivan kirjan alussa tuntui, että kyseessä on nuorille suunnattu romanttinen tarina, mutta onneksi meno parani nopeasti. Ja kun tarina oli päässyt vauhtiin, niin viihdyin sen parissa mainiosti lähes loppuun asti. Ihan loppupuolella juoni jotenkin lässähti ja menetti koukuttavuuden.

Kirjaa lukiessa mieleen tuli aika isoja yhtäläisyyksiä esim. Iain Banksin, Alastair Reynoldsin ja Jack Campbellin teosten kanssa.

Nopealukuinen tarina, jossa enin aika kuluu upeaa kuvitusta tutkiessa. Teksti ja kuvitus täydentävät toisiaan ja paikoin juoni kulkee pelkkien kuvien voimalla. Jättää todella paljon tilaa omalle mielikuvitukselle, hyvällä tavalla. 

Takakansi lupaa paljon, mutta valitettavasti lupaukset jäävät lunastamatta. Tarinaa kerrotaan muutaman päähahmon näkökulmista, mutta koko kertomus kärsii sekavuudesta. Asioita vain tapahtuu ja osa tapahtumista on kaiken lisäksi elokuvamaisen epäuskottavia (mm. moottoripyörän ja auton välinen takaa-ajokohtaus). Henkilöhahmot ovat latteita ja dialogi usein väkinäistä. Tarinassa oli kohtia joista olisi voinut päästä pidemmällekin, harmi ettei kirjailija kyennyt yltämään parempaan.

Erittäin, erittäin nautittavaa ritariseikkailua kolmen pienoisromaanin verran!

Tämänkin edellisestä lukukerrasta oli vierähtänyt sen verran aikaa etteivät juonenkäänteet enää olleet kristallinkirkkaina mielessä. Juoni kulki jokaisessa osassa sujuvasti ja niitä käänteitäkin oli mahtunut mukaan. Kerronta on tuttuun tapaan hyvinkin realistista, hahmot eivät yllä ultimaattisiin taistelusuorituksiin ollen juuri sen takia uskottavia. Heraldiikkaa riittää, samoin sukuja. Tulen ja jään laulun suomennetut osat olen pariin kolmeen kertaan lukenut, mutta kyllä nuo menevät edelleenkin sekaisin - vaan ei se niin haittaa.

Isoimpana puutteena tässä oli mielestäni se, että kirja loppui liian aikaisin. Korvatillikoilla uhkailu alkoi lopussa jo tulla ulos korvista, mikä tiputti sen yhden tähden.

Olin lukenut tämän kirjan joskus vuosia sitten, varmaan vuosituhannen taitteessa, joten juonesta oli vain todella hatara muistikuva. Paremmin muistin sen, etten ollut teoksesta pitänyt lainkaan, mutta annoin mahdollisuuden kun sattui kirjahyllyssä osumaan hyppysiini.

Käytetty kieli osoittaa, ettei teos todellakaan ole modernin sovinnaisuuskäsityksen aikakaudelta: naiset ovat enemmän tai vähemmän heikkoja ja yksinkertaisia sekä valkoisten joukossa on neekereitä jotka useaan otteeseen äityvät "nekruilemaan". 

Kirjan juoni on näppärä, mutta välillä kerrontaa ikään kuin karkaa lapasesta. Loppupuolen "todellisuuden luojan" henkilöllisyys oli helposti arvattavissa, eikä yllättänyt.

Lopputulemana olen varsin tyytyväinen, että annoin kirjalla toisen mahdollisuuden. Osoittaa myös miten oma maku on muuttunut vuosien kuluessa.

Tämä on oikein mainio lisä Praedor-tarinoihin. Ei haittaa vaikka Jaconia ei olisikaan entuudestaan tuttu, tämä sopii ihan vaikka ensimmäiseksi kirjaksi Praedoreista.

Tarinat olivat viihdyttäviä ja nopealukuisia, mutta näin lyhyissä tarinoissa todella koukuttavan juonen kirjoittaminen on vaikeaa. Tässäkin antologiassa on useita raapaleita, jotka jostain syystä sopivat Praedorin maailmaan ja tunnelmaan kuin taisteluhansikas käteen.

Vahva suositus, mikäli miekka & magia -genre puhuttelee yhtään.

Viimeinen kiitoshymni on julkaistu jo 1960, mutta tarina on kestänyt aikaa erinomaisesti. 

Kirja alkoi lupaavasti, mutta harmillisesti kirjailijan tyylinä oli kuvata tietyn aikajakson tapahtumia ja sitten hypätä satoja vuosia eteenpäin. Toisaalta valittu kerrontatapa sopi hyvin, mutta monesti osion tapahtumat jäivät hiukan kesken. Alkupuolen tapahtumiin viitattiin läpi teoksen, eikä näissä ollut mitään päälle liimatun oloista tehokeinona käytön tuntua.

Kannattaa antaa kirjalla mahdollisuus, koska tämä on jakanut mielipiteitä aika rajusti.

Tästä kirjasta jäi ristiriitainen vaikutelma. Toisinaan hiukan pitkäpiimäisen unnuttavaa kuvailua, jossa tarina etenee hitaasti kuin siirappi tammikuussa, ja toisin paikoin koukuttavan hyvä.

Juoni kulki sujuvasti ja loogisesti läpi koko kirjan. Kirjailijan mielikuvitus oli riittänyt erinomaisesti tulevaisuuden erilaisen maailman arkipäiväisten, meille outojen tai vähintäänkin eksoottisten härveleiden ideoimiseen. Tämä ympäristö ja tarinan taustamaailma erilaisella, enemmän seikkailu- tai toimintahenkisemmällä juonella pääsisi helposti Hugh Howeyn Hiekka-sarjan tasolle.