Kaleidoscope

Takakansi ei anna kirjalle oikeutta. Jouduin hetken totuttelemaan kirjailijan ehka jopa hiukan tekotaiteelliseen (raja sen ja täydellisyyden välillä on veteen piirretty) kirjoitustyyliin. Loppu oli kaunis ja pisti minutkin miettimään. Kaunis tarina kerrassaan.

Tämä oli ise asiassa esimmäinen kirja jonka luin heti lukemaan opittuani (5-6 v.). Äiti oli kyllä sitä ennen ehtinyt lukemaan kolme ensimmäistä kirjaa minulle yhteensä kahdeksan kertaa iltasaduiksi ja kaikki siihen mennessä ilmestyneet leffat katsottiin joka päivä, aina leffan loppuessa vielä kertaalleen (koska eihän sitä pikkuisena ehtinyt muuta tekemään kuin istumaan sohvala viittaan puettuna ja hutera salama otsalle taiteiltuna, tuijottaen intensiivisesti telkkaria). Tarinan pointti on kuitenkin se, että minä kuulun niihin ihmisiin, joidenka koko elämä perustuu Pottereiden ympärille. Rankan lapsuuden ainoa valonpilkahdus oli Harry, Ron ja Hermione, jotka eivät ikinä kiusanneet, lyöneet tai nimitelleet. Pelkästään se tekee varsinkin Viisasten kivestä kaikkien aikojen parhaimman kirjan. Juoni ja kirjailijan mahtavuus ovatkin sitten oma pitkä tarinansa.

Saanko olla rehellinen? Kirja oli minulle SUURI pettymys. En ole ennenkään tykännyt yhden ainoan Riordanin kirjan suomennoksesta (mieluummin niitä englanniksi lueskelen) mutta tämä osui jotenkin ihan sieluun saakka. En väitä, ettenkö olisi nauttinyt kirjasta, mutta se ei antanut niin paljoa itsestään kuin toivoin. Juoni jäi jokseenki latteaksi ja loppu ei ollut mitenkään virallinen huipentuma. Lyhyesti sanoen toivoin kirjalta todella paljon enemmän.

Mutta ei tämä mitenkään horjuttanut vankkaa uskoani siihen, että Riordan on mestarikirjailija.