Aleksi Peura: Laulava ääni olkapäälläni
Myllylahti 2013 - Risingin tietokannassa
Laulava ääni olkapäälläni on myös Risingshadow'n Leirinuotiolla tutun Aleksi Peuran esikoisromaani. Amerikan Manhattanille sijoittuva tarina kertoo kahdesta poliisista, Nelson O’Connorista ja Eva Whitesta, jotka selvittävät arkkitehti-taiteilija Isack Newcomenin itsemurhaa ja tämän mahdollisesti tekemiä murhia. Tarina alkaa dekkarina, mutta edetessään se saa yhä enemmän yliluonnollisia elementtejä. Silti kirjaa ei voi sanoa yliluonnolliseksi tai edes dekkariksi, se on ennemminkin tarina ihmisistä epätavallisissa tilanteissa ja miten he niissä toimivat.
Kirja alkaa mielenkiintoisesti ja mysteeri, jonka Peura on kehitellyt, on kiehtova, joskin sitä on vaikea ottaa tosissaan. Kirja on jaettu nykypäivään tapauksen tutkimiseen ja poliisien väliseen suhteeseen, sekä Isackin menneisyyteen hänen päiväkirjojensa kautta. Isackin lapsuus kiehtoo raadollisuudellaan ja onkin yksi kirjan mielenkiintoisimmista osista.
Juoni toimii alkuun ja siinä on mainioita oivalluksia, mutta mitä pidemmälle tarina etenee, sitä enemmän ongelmia alkaa esiintyä. Tarina saa mitä oudompia käänteitä, kunnes loppua kohden lukija on pää pyörällä ja ihmettelee, mitä juuri tuli lukeneeksi. Yliluonnollisuudella on muutenkin pitkin kirjaa vieras tunne, kuin se ei kuuluisi tähän kirjaan. Yliluonnollisuus hiipii hiljalleen mukaan ja ensin on jännittävä arvailla, ovatko hahmot mielipuolia vai onko tämä totta. Tunne ei kuitenkaan jatku loppuun asti, jolloin on vain todettava, ettei tunnu varmalta, onko kirjailija itsekään tosissaan. Tarinassa on myös paljon outoja käänteitä, joiden Peuran selittämät syyt lukija ymmärtää. On silti lähes mahdoton käsittää, miten nämä käänteet silti johtivat näihin tapahtumiin. Kirjan päättyessä lukija on yhtä kysymysmerkkiä: loppuiko kirja tosiaan tähän, mihin se loppui ja entä ne kymmenet kirjan kannalta oleelliset kysymykset, joita ei edes käsitelty?
Kirjan kertojaääni on myös hieman liiankin omalaatuinen. Vertauskuvia on jatkuvasti, mutta ne tuntuvat irtonaisilta ja sopimattomilta tilanteeseen: vakavassa kohtauksessa puhutaan siitä, että jälki oli kuin Tasmanian tuholaisen jäljiltä. Muutaman harvinaisen kerran kertoja tekee itsensä ilmi lukijalle puhuttelemalla häntä suoraan: muun muassa, että jätetään kuherteleva pari rauhaan. Tapahtumia myös liioitellaan usein: kun hahmot itkevät, heidän kerrotaan vajoavan maahan vollottamaan sikiöasentoon. Kirjaa on vaikea ottaa vakavasti, ja se tuntuu usein melkein parodialta.
Laulava ääni olkapäällänisisältää hyviä ideoita, mutta vaikuttaa hyvin keskeneräiseltä työltä. Yliyrittäminen, outoudet ja suoranaiset virheet kirjan logiikassa sekä monet aivan liian avoimet kysymykset pilaavat tarinan. Oikolukijoiden ja rankan hiomisen jälkeen kirjasta olisi voinut saada erittäinkin miellyttävän teoksen, mutta valitettavasti se jää nyt vain keskinkertaiseksi.