Thomas Pynchon: Painovoiman sateenkaari
Teos 2014 - Risingin tietokannassa
Salaperäinen Thomas Pynchon on suuri ja mystinen kirjailija: miehestä on olemassa vain kourallinen valokuvia, Wikipediassa vuodelta 1953, ja hänen ääntäänkin on kuultu vain muutamia harvinaisia kertoja, muun muassa Simpsoneissa. Hänen vuonna 1973 kirjoittamaansa Painovoiman sateenkaari -romaania pidetään yhtenä parhaista amerikkalaisista romaaneista. Tuhatsivuinen eepos on nyt vihdoin saatu suomennettua, jotta myös suomalaiset voisivat heittäytyä sodan kaaokseen.
Painovoiman sateenkaari on Korkea Kirjallisuutta isoilla alkukirjaimilla: tuhanteen sivuun on ahdettu hämmentävän paljon hahmoja, tapahtumia, huumekohtauksia, matematiikkaa, musikaalia, seksiä, eritteitä ja kaikkea, mitä kuvitella saattaa. Kriitikot ovat ylistäneet kirjaa, sen rohkeutta kirjoittaa törkyä, siitä löytyvää terävää havainnointia, massiivista taustatyötä, omaperäisyyttä ja ylipäätänsä sen hienoutta. Kirja olisi voinut voittaa vuoden 1974 Pulitzer-palkinnon, mutta kirjan sisältämä koprofiliakohtaus osoittautui esteeksi, mikä itsessään kuvaa hyvin kirjaa.
Suomalaisetkin lehdet, muun muassa Helsingin Sanomat, ovat pitäneet Painovoiman sateenkaarta yhtenä vuoden kulttuuriteoksista. Mutta mitä sanoo perinteisempi lukija, joka lukee klassikoita vain ajoittain? Onko tämä se klassikko, joka tulisi olla jokaisen lukulistalla?
Jos lukijalla on vähänkään epäilystä lukea kirjaa loppuun, kannattaa se jättää suosiolla väliin. Romaanin tuhat sivua on ahdettu niin täyteen, ettei lukija ehdi pelätä tulevia satoja sivuja, vaan seuraavaa aukeamaa. Kirjan ensimmäistä osaa, joka kattaa reilut kaksisataa sivua, on kutsuttu Pynchonin harjoituskentäksi, joka on läpäistävä ennen kuin kirjasta pääsee nauttimaan. Ensimmäisessä osassa tuleekin jo selville, miten ylityöstetty kirja on. Tapahtumat vyöryvät tankin lailla lukijan ylle, ja lukijan on yritettävä haukkoa henkeä pysyäkseen vielä hengissä. Kirjassa on arvioitu olevan neljäsataa nimettyä hahmoa, eikä koskaan voi tietää, kuka on tärkeä ja kuka ei. Onko tällä tapahtumalla jotain merkitystä, tai oikeastaan, mitä nyt edes tapahtui kun kohtaus leikkasi kesken lauseen jonnekin aivan muualle? Onko nyt kuvailtava tapahtuma oikeasti tapahtunut vai pelkkää huumehallunisaatiota?
Punaisen langan löytäminen ei osoittaudu helpoksi. Onneksi kirjan toisessa osassa lukeminen helpottuu huomattavasti, kun Pynchon malttaa pysyä pitkälti yhden hahmon seurassa, mutta tätäkään ei jatku loputtomiin. Pian lukija löytää itsensä taas jos jonkinlaisesta keitoksesta.
Kriitikot ovat kyllä oikeassa, sillä kirja sisältää loistavia kohtauksia: siinä on kaunista ja monipuolista kielenkäyttöä ja joidenkin tapahtumien absurdius jättää lukijan väistämättä hymyilemään. Mihin spontaani musikaalikohtaus ei muka sopisi? Ihmiskohtalot ihmetyttävät, mutta kirja onnistuu jotenkin myös löytämään sen aidon, inhimillisen puolen kaikesta oudosta ja eriskummallisesta.
Näitä kirjallisia helmiä saa kuitenkin etsiä, ja toisinaan ne saattavat mennä lukijalta täysin ohi. Painovoiman sateenkaari ei ole vain vaikea kirja, vaan se on niin massiivinen - niin sivumäärältään kuin itse tekstiltä, jossa lauseet ja kappaleet jatkuvat sivukaupalla - että se vaatii lukijalta täydellistä keskittymistä. Siltikin kokonaisuus voi helposti jäädä sekavaksi häiveeksi, jossa todellisuus jää sumeaksi kuvaksi juuri käden ulottumattomiin. Tämän on arvioitukin olevan yksi Pynchonin tavoitteista hänen kuvatessaan sotaa. Korkeakirjallisuuden ystäville Painovoiman sateenkaari on loistava uutuus suomennoksissa, mutta jos sydän ei ole satakymmenenprosenttisesti mukana, kannattaa tämä sota jättää väliin.