Kazuo Ishiguro: Haudattu jättiläinen
Tammi 2016 - Risingin tietokannassa
Kazuo Ishiguron Haudattu jättiläinen on jo lähtökohdiltaan yllättävä kirja. Sen päähenkilöt ovat pitkälle, vaaralliselle seikkailumatkalle lähteviä vanhuksia, joilla on ongelmia muistin kanssa. Heitä ei yritetäkään kuvata nopeina ja vahvoina, vaan päähenkilöt haparoivat, eksyvät ja hidastelevat lauseissaan ja teoissaan koko kirjan läpi.
Haudattu jättiläinen sijoittuu ajallisesti – jos niin nyt voi arthuriaanisesta tarupiiristä oikeasti sanoa – jonnekin kelttien ja saksien välisten sotien jälkeiseen aikaan. Lukija seuraa hahmoja kumpuilevien maastojen ja raunioituvien kylien ohi. Verkkainen tahti, symboliikka ja jotkin äkkiväärät juonenkäänteet korostavat muistamiseen ja unohtamiseen liittyviä teemoja. Niistä koko kirjassa oikeastaan onkin pohjimmiltaan kyse: siitä, mitä muistaminen on ja miten se liittyy ihmisyyteen.
Haudatun jättiläisen lukeminen on paikoin hyvin raskasta. Vaikka kirjan teema ja tapahtumaympäristö saivat minut hyppimään riemusta, toisinaan sivujen kääntäminen tuntui liian raskaalta askareelta. Dialogi junnaa paikallaan ja töksähtelee, hahmot eivät oikein pääse kehittymään päämääriään pidemmälle ja nimistö ontuu ja pahasti. Jos maailma on kelttiläinen, voisi kirjailija nähdä sen verran vaivaa, että huolehtisi myös nimistön oikeaan kuosiin.
Toisaalta kirjassa on myös paljon hyvää. Se ei tempaissut mukaansa siten kuin Ole luonani aina eikä voittanut hitaasti puolelleen Pitkän päivän illan tavoin, mutta idea ja katkeransuloinen loppu jäivät kyllä kummittelemaan mieleen useammaksi viikoksi. Haudattu jättiläinen uskaltaa myös olla selkeästi erilainen – aivan kuten Ishiguron romaanit yleensäkin. Se on hidastempoinen, ärsyttävä ja omaperäinen, eikä varmastikaan sovi kärsimättömille lukijoille. Juuri siksi teos toisaalta viehättää omalla rehellisellä tavallaan.
Kirjassa kiinnostavinta voisi olla sen maailma tai myytistö, mutta niiden sijaan Ishiguro keskittyykin johonkin aivan muuhun ja huijaa lukijan roikkumaan mukana siinä sivussa. Välillä on aivan terveellistä joutua lukemaan jotakin sellaista, mikä tuntuu työltä. Varsinkin, jos loppu tuntuu kaiken vaivan arvoiselta.