Osuuskumma 2018 - Risingin tietokannassa
Mixu Laurosen Kontiainen on tuore ja tervetullut tuulahdus suomalaisen spefin kentällä. Dekkarin ja fantasian aineksia yhdistelevä teos virkistää ja viehättää, yllättääkin: toista samanlaista ei helposti tule vastaan. Ilahduttavaa onkin, että teos on myös molemmissa lajeissa omaperäinen ja onnistunut. Vaikka dekkaripuolelta katsottuna mysteerit ovatkin usein kevyitä ja suhteellisen yksinkertaisia, lukija pääsee kuitenkin yllättymään useaan otteeseen. Fantasiapuolella Kontiaisen vahvuuksia taas ovat mielenkiintoiset hahmot ja erinomaisesti toimiva arjen ja ympäristön kuvaus.
Kontiainen, kirjan nimikkohahmo, tekee jo melkeinpä itsessään kirjasta lukemisen arvoisen. Sokea tietäjä on kunnianhimoinen valinta, sillä kuvailu ilman näköaistin hyödyntämistä on kirjailijalle haastava tehtävä. Jonkin verran Lauronen kiertää sokeutta kuvaillessaan henkimaailmaa visuaalisestikin, mutta koska sekin istuu hahmoon ja osaltaan luo eroa todellisuuksien välille, kiertäminen on perusteltua ja sellaisenaan toimiva ratkaisu. Kontiaisen aisaparina kirjassa seikkailee Varis, joka ei suinkaan tyydy lemmikin rooliin tai statistiksi. Linnullakin on oma persoonansa ja omat tavoitteensa ja toiveensa, ja kaksikko kuvataankin kirjassa yllättävän tasavertaisena. Vaikka eläimiä keskeisissä osissa fantasiassa aina silloin tällöin nähdäänkin, tuntuu itsevarma ja omalaatuinen Varis tuoreelta ja kekseliäältä hahmolta.
Kontiainen ja Varis auttavat ratkomaan rikoksia, katoamisia ja muita kummallisuuksia – silloinkin, kun heidän ei haluttaisi niin tekevän. Syypäitä ovat toisinaan pahantahtoiset henget ja muinaissuomalaisten tarujen myyttiset olennot, mutta toisinaan myös ihmiset itse. Lauronen kuvaa ihmisyyttä realistisesti ja osin surullisestikin. Alkoholismi, petokset, kateus ja pelkuruus nousevat esiin, mutta onneksi urheutta, hyväntahtoisuutta ja lempeyttäkin löytyy niiden vastapainoksi. Vaikka Kontiaisen maailmassa on paljon synkkää ja ikävää – kuten rikouksia ratkottaessa kai pakostakin on oltava - on mukana juuri sopivasti valoa ja toivoa. Ihmiset eivät ole mustavalkoisesti pahoja tai hyviä, vaan heidän tekojensa taustalta löytyy yleensä hyvin inhimillisiä syitä. Kasvua tapahtuu, eivätkä kaikki virheet onneksi ole lopullisia, vaan myös korjattavissa.
Laurosen kirjoitustyyli sopii hyvin kirjan arkiseen maailmaan, jossa tavalliset ihmiset jatkavat elämäänsä yliluonnollisista häiriötekijöistä huolimatta. Yksinkertainen, toteava ja hetkittäin lakoninenkin tyyli korostaa hienosti yliluonnollisen ja arkisen suhdetta. Henkimaailmaa ja muita nyrjähdyksiä tutusta ja turvallisesta ei tarvitse kuvailla liioitellen ja koristellen, sillä jo niiden läsnäolo tavallisen maailman keskellä riittää kuvaamaan sitä, mitä tapahtuu, kun kahden (tai useamman) toisistaan poikkeavan todellisuuden rajapinnat risteävät.
Kontiaisen rytmitys onnistuu myös erinomaisesti. Lauronen ei ole yrittänytkään venyttää tarinoita yli niihin sopivan sisällön, vaan tarjoaa mysteerit sopivina suupaloina. Kiireinen nykylukijakin ehtii mainiosti lukea yhden tarinan vaikkapa illalla ennen nukkumaanmenoa tai bussissa istuessaan, ja vaikka kirjassa onkin koko teoksen mittainen kaari, toimivat sen tarinat myös hyvin itsenäisinä suupaloina. Toisaalta eniten Kontiaisestakin saa varmasti irti, jos sen lukee alusta loppuun ja kokonaisuutena. Esimerkiksi kirjan loppu tuntuu paljon painavammalta, kun on kulkenut sokean tietäjän ja tämän kumppanilinnun seurassa koko matkan ajan.
Laurosen Kontiainen on omaperäinen, kiehtova ja koskettavakin kirja. Tällaisia esikoisteoksia toivoisin näkeväni suomalaisessa spefikirjallisuudessa lisääkin, joten jään innolla odottamaan kirjailijan tulevia teoksia. Mitkähän genret Lauronen keksii seuraavaksi yhdistää?