Erika Vikin Hän sanoi nimekseen Aleia aloitti kotimaisen fantasiaepookin, joka yhdistelee genren perinteiseen kuvastoon steampunkkia ja westerniä varsin onnistuneesti. Siinä, missä ensimmäinen osa sarjaa esittelee maailmaa matkakertomuksen muodossa, Seleesian näkijä tuntuu ylipitkältä roadtripiltä. Hahmot ovat jatkuvassa liikkeessä paikasta toiseen ja missään vaiheessa ei ehditä vetää kovinkaan montaa hengenvetoa ennen kuin lähdetään taas tien päälle jalan, hevosen selässä, vaunuissa, laivalla tai zeppeliinillä.
Aleia on nuori nainen, joka on unohtanut menneisyytensä. Hän heräsi seleesimies Corildonin luona. Mies otti hänet suojatikseen ja saatuaan vihiä Aleian lumouksesta kaksikko teki ensimmäisen kirjan mittaisen matkan koko Dwyrin mantereen halki. Toinen osa alkaa laivasta, joka vie päähenkilöitä Seleesiaan, joka ei ole saari, niin kuin jotkut vähättelevät, vaan kokonainen toinen manner. Siellä levoton vaeltaminen jatkuu.
Aleian lumous on epätavallinen ja vaarallinen kaikille, jotka siitä tietävät. Naisen perässä on useampi henkilö ja kaikilla ei välttämättä ole hyviä aikeita häntä kohtaan. Kehen Aleian pitäisi luottaa ilman muistojaan? Seleesian näkijä esittelee Corildonin perheen ja sen värikkäät henkilöt. Teoksen nimessä mainittu näkijä on Corildonin äiti, jolta toivotaan vastauksia Aleian erikoiseen tilanteeseen. Tuttujakin hahmoja, kuten Esme, Arata Erren ja Mateo nähdään lyhyissä välähdyksissä, mutta pääpaino on Seleesiassa.
Corildonin perhe kuuluu kuumaveriseen sukuun, eli kaikki sen jäsenet omaavat vahvan toisen pulssin. Pulssi antaa osalle seleeseistä kyvyn manipuloida esimerkiksi vettä, tuulta tai tulta. Tämän kyvyn sekä erikoisten silmiensä vuoksi seleesejä kutsutaan pilkkaavasti demoneiksi. Seleesit ovat kovin salamyhkäisiä pulssistaan ja se on omiaan ruokkimaan epäluuloa ja huhuja kykyjen ympärillä.
Seleesian näkijä syventää seleesien kulttuuria. Historiaa, uskomuksia ja tapoja on ripoteltu tekstin joukkoon luontevasti kaatamatta kaikkea informaatiota kerralla lukijan niskaan. Seleesit esimerkiksi kutsuvat läheisiään hellittelynimillä. Hahmot onkin helppo sekoittaa toisiinsa tai ajatella eri henkilöiksi, sillä välillä heitä kutsutaan koko nimellä, välillä hellitellen. Esimerkiksi Corildonin nuorin sisko on nimeltään Tiranja, mutta kaikki kutsuvat häntä Tigraniksi.
Monilla hahmoilla on monimutkaisia suhteita. Esme tapaa miehen, joka saa hänet unohtamaan Corildoniin liittyvät haaveet. Mutta mitä tapahtuu, kun tämä saa tietää naisen olevan kuuluisa Tammihovin diiva? Corildon on vältellyt perhettään kauan, mutta halu auttaa Aleiaa lähentää hänen välejään vanhempiin ja sisaruksiin. Ja Aleian sydän sykkii jo Mateolle, tai niin hän ainakin vakuuttelee eräälle hahmolle, joka yllättäen suutelee häntä.
Toisten osien kirouksena on hyvin usein hahmottomuus. Se vaivaa Seleesian näkijääkin. Tarina, maailma ja sen hahmot on jo alustettu ensimmäisessä osassa ja matka päättyy vasta viimeisessä osassa. Mitään lopullista ei vielä voi tapahtua ja draaman kaari jääkin vajaaksi, sillä tarina on suurelta osin puuduttavan tasainen rakentaen hiljalleen jännitettä seuraavaan teokseen. Siitä huolimatta Seleesian näkijä on kuitenkin kokonaisuutena kohtalaisen viihdyttävää luettavaa. Fantasiatrilogioille epätyypillisesti suuri taistelu saa alkunsa jo toisessa osassa, kun seleesien pahimmat vastustajat, tulilinnut, palaavat.
Välillä teos onnahtelee kielellisesti. Vikin sanonnat ja luontoon liittyvät sanavalinnat osaavat ihastuttaa runollisuudellaan, mutta mukaan mahtuu myös vähemmän onnistunutta kuvailua. Esimerkiksi verbi tussahdella löytyy ainakin kolme kertaa varsin lyhyessä ajassa. Tekstiin on jäänyt pari anakronismia tai muutoin ehkä hieman huonosti teoksen maailmaan sopivia asioita. Tuuletusikkuna ja aseen näköinen tupakansytytin eivät välttämättä lisää immersiota Kaksosaurinkojen maailmaan. Uskon, että kirjailijan tyyli kehittyy jokaisen teoksen myötä, joten odotan mielenkiinnolla Vikin jatkossakin kirjoittamia romaaneja.
On ihastuttavaa löytää sateenkaarevia hahmoja spefistäkin. Vikin molemmissa teoksissa esitellään hahmoja, jotka eivät sijoitu cis-heterolokeroo,n vaan haluavat jotain muuta kuin viktoriaanisesta kuvastosta ammentava yhteiskunta sanelee niin sanotuksi normaaliksi. Kotimaiset kirjailijat ovatkin kantaneet kortensa hienosti kekoon tällä saralla. Esimerkiksi Emmi Itäranta, Siiri Enoranta ja J.S. Meresmaa tunnetaan hahmoistaan, jotka edustavat hyvin laajaa skaalaa ihmisyyden eri osapuolista.
Trilogian viimeinen osa, Nefrin tytär, ilmestyy lokakuussa ja sen harteille on sälytetty paljon. Koko sarjan ideana tuntuu olevan selvittää, kuka Aleia oikeastaan on ja mitä seleeseille käy maailmassa, joka on lähes kokonaan heitä vastaan. Yksi keskeinen teema teoksissa onkin erilaisuuden hyväksyntä.
- Niina Tolonen (Nafisan)
Gummerus 2017 - Risingin tietokannassa