Erik Ihmisenpoika

Kirjan ulkomuoto ja kansikuva pettää. Varoitan nyt heti aluksi, ettei todellakaan kannata vaivautua 'Erik Ihmisenpojan' vuoksi kirjastoautonpysäkille, saati sitten kirjastoon. Teoksen alku oli yhtä tuskaa ja kangertelua eteenpäin ja juoni on pullollaan kliseitä, tyylillisiä ongelmia ja reikiä kuin oltermannissa. Alku on nopsa, mutta teennäisen tuntuinen ja päähenkilö Erik paljastuu heti alusta hyvin epänormaaliksi ihmiseksi, itse asiassa hänen henkilöhahmonsa on hyvin vajavainen, sillä hän lähtee tuosta noin vain suuremmin mukisematta pihaansa paukahtaneen, pukkivaunuilla ajelevan korston matkaan. Erik on oikein malliesimerkki sankarista vailla ominaisuuksia, Erik jää epämääräiseksi, vailla logiikkaa tai menneisyyttä olevaksi navaksi, jonka ympärillä muu tarina pyörii ja sivuhenkilöiden paikoin kirjavatkin ominaisuudet varastavat shown. Lisäksi tarinassa tökkii omituinen kaksinaismoralistinen suhtautuminen seksiin, sillä siihen viittaillaan usein kiertoteitse ja välistä ihmettelin, että minkäs ikäinen tämä päähenkilö olikaan ja onkohan tämä nyt oikein sopiva nuortenkirjaksi. Juonessa naurettavinta on se, että aina sopivan välin tullen seikkailuretkellä vastaan tulee ystävällismielinen talous, joka tarjoaa ruuan, majoituksen, pesun ja lääkinnän taas seuraavan hulinavaiheen koetuksia varten. Tarina on outo, yhtä aikaa lapsellinen, katkonainen, aikuismaiseen vivahtava ja tarinan sisäinen logiikka ontuu koko ajan.
Loppujen lopuksi hyvin huono kirja, joten älkää vaivautuko lainaamaan tätä. Tosin osittain tilannetta selittää se, että alkuteos on julkaistu Tanskassa 1986, aikana jolloin spefi muutenkin oli Pohjolassa lapsenkengissään. Mutta pisteet Egmontille, joka ei ole onneksi jatkanut sarjan suomentamista.
'Erik Ihmisenpoikaa' voin suositella ainoastaan niille, joiden täytyy saada pikavauhdilla jonkinlainen käsitys skandinaavisesta mytologiasta, sillä siihen kirja mytologiasta poimittuine tarinoineen on mainio. Itse asiassa referoidut myytit ovat kirjan eheimmät ja loogisimmat osat.
Arvosana: 4.