V niin kuin verikosto

Tartuin V niin kuin verikostoon eräänä sunnuntai-iltapäivänä ajatuksenani lukaista parikymmentä sivua ja jatkaa viikolla. Kävi kuitenkin harvinaislaatuisesti ja ehtoolle asetuttaessa koko opus olikin jo kahlattu läpi. Vaikka leffa oli jo tuttu, imaisi juoni mukaansa niin, ettei paremmasta väliä. Tunnelma on verikostossa enemmän kohdallaan, eikä vähiten piirrosjäljen ansiosta (sen verran on kuitenkin nipotettava, että muutamia hahmoja en tahtonut aina erottaa toisistaa, kun ne näyttivät niin samanlaisilta).

Ja mikä parasta: tarinassa on vähän pointtiakin. V niin kuin verikosto laittaa ajattelemaan. Se kyselee paljon, muttei aina anna vastauksia. Joutuisalukuista ja samaan aikaa älyllisesti haastavaa luettavaa löytyy harmillisen harvoin. V niin kuin vertaansa vailla!

Aku Ankan lukijat eivät kutsu sarjakuvia taiteeksi, koska he ovat jääneet paitsi sellaisista mestariteoksista kuin ”V niin kuin Verikosto”. Ensinnäkin hulluuden ja nerouden rajoilla häilyvä V on demonisessa naamiossaan ja harkitussa persoonattomuudessaan yksi kirjallisuushistorian kiehtovimpia ja tyylikkäimpiä antisankareita. Ja mitä tekniseen puoleen tulee, intensiivisessä käsikirjoituksessa ja taidokkaasti pelkistävissä ruuduissa on todellista imua. Teki mieli laiminlyödä työt, sulkeutua hiljaisuuteen ja ruokkia kaikkia älyaistejaan jännityksellä, eettisillä pohdinnoilla ja sillä mitä erikoisimmalla kiintymyssuhteella, joka V’n ja Eveyn välille muodostuu. Koskettava loppu poikkeaa hieman elokuvan versiosta, mutta on mahdoton sanoa, kumpi toimii paremmin: molemmat ovat välineensä rajoissa mainiosti toteutettuja.